Rakas päiväkirjani. Tänään join enimmäkseen kahvia.

Luin tänään uudesta ja läpinäkyvästä ”avokeittiömallin” yritystoiminnasta kertovan jutun ja totesin, että voisinhan mäkin olla avoimempi. Ehkä saan samanmielisiltä neuvoja tai kannustusta. (Tai ehkä luettuani viimeisimmän Bridget Jones -kirjan tykkään ilmaista itseäni vaihteeksi päiväkirjamuodossa.)  Tämä maanantai onkin siihen hyvä päivä, sillä pitkästä aikaa vietin päivän putkibisneksen parissa. Päivätyö on taas vienyt suurimman osan energiasta.

Kuva

8.10. Istun junassa. Kuukauden käytössäni ollut vuoden 1991 Nissan Primera on taas kaputt, mutta ei se mitään. Ehdinpähän lukea ja vastailla päivätöiden meiliin matkalla kotikylään. Käyn ravintolavaunussa ostamassa vesipullon. Vältän houkutuksen ostaa kahvia, koska sitä tulee muutenkn juotua kuppikaupalla. Päivätyössä sitä saa automaatista jatkuvasti, joten putkifirmassa on ollut totuttelemista siihen, että on olemassa kahvitaukoajat aamulla ja lounaan jälkeen.
9.10 Rautatieasemalla. Normaalisti pummaan kyydin konttorille veljeltäni tai joltain muulta unohtunutta tavaraa tukusta hakevalta työmieheltä. (Mikä on hienoisessa ristiriidassa sen kanssa, että tuottamatonta autoilua eestaas pitäisi mielestäni vähentää. Mutta ehkö mulla on oma auto käytössä siihen mennessä, kun prosessi saadaan oikeasti tehokkaaksi.)  Tällä kertaa firman minibussi on ollut yhteistyökumppanin Venäjän-liikematkalla lainassa, ja olen luvannut ajaa sen asemalta hallille. Ensin heitän kumppanifirman myyntijohtajan kotiin. Hyödynnän tilaisuuden haastattelemalla häntä siitä, mihin hän kehittäisi yhtiömme liiketoimintaa. Olemme melko samoilla linjoilla. Lisää vaan palvelua ja asiakasymmärrystä sekä innovaatioita. Firma nousuun! Suomi nousuun! Lähden ajamaan kotikylää kohti niin ajatuksissani, että eksyn kiertotielle. No, onneksi tehottomasta autoilusta ei saa sanktioita.  Vielä.
9.45 Putkifirmassa. Morjestan ihmisiä ja kipuan iskän työhuoneeseen. Aion hakea kahvia, mutta hairahdun avaamaan päivätyön meilit. Täällähän on sammuttamista vaativa tulipalo. Lähetän parit ohjeet ja huomaan, että putkimiesten kahvitunti on jo ohi. Keittiöön on kuitenkin jätetty pannu kuumaksi. Ihanaa. Ehkä joku on ajatellut minua. Teen voileivänkin.
10.00 Iskä marssii paikalle: ”Olikos sulla jotain mitä piti katsoa yhdessä. Mun pitää lähteä laskemaan tarjousta sitten.” Olihan meillä, nimittäin luvut tulevien vuosien kehityssuunnitelmaan. (Olen hyvilläni siitä, että iskä kysyi asiaa. Vielä talvella pidin palopuhetta aiheesta ”ei ole mitään järkeä, että kun otan päivän vapaaksi ja tulen tänne, niin sä olet koko päivän poissa”.)
”Mistäs tässä mitään kehitystä tietää. Kannattaako Suomessa edes kolmen vuoden päästä tehdä mitään!”, iskä toteaa.
”Kukaan ei voi tietää, mihin kehitys menee, mutta aina pitää olla suunnitelma”, siteeraan erästä kuulemaan pörssiyritysjohtajaa.
Keskustelemme aiheen läpi ja lupaan lopulta laatia ensimmäisen version.
10.15 Veljeni kävelee huoneeseen.
”Soittiko se aluelehden mainostyyppi sulle?”
”Ei.”
”Se soitti just jostain mainostilasta ja mä sanoin, että sä vastaat siitä.”
”Ai vastaan vai.”
10.20. Mainostyyppi soittaa. Kai minä sitten vastaan asiasta. Onneksi se hoitunee pienellä vaivalla. Rustaan pari korulausetta ja olen tyytyväinen, että lehti hoitaa taiton. Sellaista se on täällä maalla, kun harvalla on mainostoimisto tai hyrrää InDesign.
10.25 Haen vielä kupin kahvia. Huomaan kellosta, että päivätyön tiimipalaveri alkaa kohta. Kaipaan kollegoiden seuraa. Soitan puhelinkonferenssiin ja kuuntelen sitä hoidellen samalla putkibisneksen meilejä. Kollega on ollut Kiinassa seminaarissa ja kertoo kasvuyrityksistä. Tunnen olevani valovuoden etäisyydellä siitä maailmasta, vaikka olenkin vain puhelinlinjan toisessa päässä – ja toissa vuonna ollut ihan samassa seminaarissa Intiassa.
11.30 Nyt en kyllä enää hae kahvia. Kiina-seminaarista on tullut mieleeni, että pitää hoitaa päivätöiden puolella eräs Ruotsin-seminaariasia kuntoon. Laitan ehdotuksen muutamalle ruotsalaispartnerille ja saan onneksi nopean vastauksen. Homma etenee, kuittaan projektivastaavalle.
11.32 Äiti (joka on putkifirmassa osa-aikaisella) tulee kertomaan, että on sopinut lounastreffit kummitädin kanssa, joka on töissä toisessa sukumme pikkufirmassa. Selvä. Aloittelen Exceliä mutta tajuan, että ennen laskutoimituksia mun on luettava kehityssuunnitelma vielä kertaalleen läpi. Tai ehkä soitankin tilintarkastajallemme ja kysyn, mitä mieltä hän on kehityssuunnitelman osa-alueista. Tilintarkastaja ei vastaa.
11.45 Avattuani Wordin muistan, että mun piti editoida eräs päivätöihin liittyvä dokumentaatio loppuun. Editoin. Samalla vähän ihastelen muutamia mielestäni nokkelia sanankäänteitä. Toivon, että lukijat arvostavat niitä. Hion pilkutuksen kohdilleen. Rakastan tätä vaihetta, kun kaikki on melkein valmista. Enää vain pientä hienosäätöä. Näen jo, kuinka hienolta setti näyttää taitettuna.
12.05 Nyt vihdoin Excelin kimppuun!
12.10 Tilintarkastaja soittaa. Ilahdun.
”Moi! Soitin joo. Onko sulla kiire vai ehditkö ottaa kantaa mun investointisuunnitelma-ajatuksiin? Että miten mun nyt kannattaisi se tehdä?”
”Tässä yritän pöytää raivata lomiksi.”
”Lomiksi! Toukokuussa!! Kyllä mä olenkin kuullut, että tilintarkastajan ammattiin houkuttavat pitkät lomat.”
”Ei vaan se, ettei mua huolittu muualle töihin. Vähän toivoisin, että sä oisit headhuntannut mut”, hän vitsailee.
”Kyllä mä voin sut headuntata vaikka minne, mut ehditäänkö katsoo vähän sen dokkarin sisältöä, mistä viimeksi puhuttiin.”
Keskustelemme hetken ja olemme näköjään asioista samaa mieltä. Nyt jatkan töitä.
12.30 Kurvaamme äitin autolla kylille lounaalle. Kerron äitille ja kummitätille, että olemme miehen kanssa menossa heinäkuussa Berliiniin. Sitten alamme puhua suvun asioista, ja ajaudun kiivaaseen keskustelumoodiin. Kuin huomaamatta vedän aterian päätteeksi kupin kahvia ja puolikkaan raparperipiirakan. Palaamme hallille.
13.15 Asentajat kolistelevat kahvilla. Excelöinti jatkuu. Selvittelen särmärin hintaa ja ajokaluston uusimistarvetta. Välissä lähetän mainosaineiston aluelehteen ja toivon, että resoluutio on riittävä. Montakohan tuhatta mainosaineistoa keskimääräinen markkinointi-ihminen ehtii urallaan lähettää? Tai montako roll-uppia pystyttää? Vaikka on kuinka edennyt organisaatioissa ylös ja sivulle, niin ne eivät lopu koskaan.
14.05 Kahvihuone on hiljentynyt. Pitäiskö hakea kahvia ennen kuin se kaadetaan viemäristä alas? Ensin menen kuitenkin selvittämään talousvastaavalta, paljonko yhden asentajan palkkaaminen maksaa firmalle vuodessa. Myymälän työntekijä huikkaa kaatavansa kahvit pois. ”Älä vielä!”, hihkun ja käännyn sitten taloushallinnon puoleen.
”Mites muuten menee, joko sieltä Itä-Suomesta maksettiin lasku?” Firma sai keväällä ison tilauksen, ja tuotteesta on potti sopimussyistä viivastyneitä saatavia, jotka on vihdoin viime viikolla on saatu laskutettua.
”Ei ole vielä rahoja näkynyt. Mutta eräpäivä oli tänään.”
Ois kyllä kiva saada itsekin palkkaa joskus. Mutta kassan rahat on varmuuden vuoksi käytetty ensin työntekijöiden palkkoihin ja ostolaskuihin.
”Soita sinne taloushallintoon huomenna jos rahoja ei näy. Se lasku on voinut vaan jäädä jonkun pomon taakse pyörimään, niin voivat laittaa muistutuksen. Itsellekin käy sitä”, sanon ja muistelen omatunnon pistoissa päivätyöni meiliin sataneita Basware-ilmoituksia, jotka olen huoletta deletoinut ajatuksella ”katson kohta”.
Taloushallintovastaava kirjoittaa merkinnän kalenteriinsa ja näyttää huolestuneelta.
14.15 Kahvimuki kädessä palaan työpisteelle. Excel alkaa näyttää pätevältä. Luen ajatuksella kehityssuunnitelman ja täytän Excelin loppuun. Avaan päivätyön meilin, ja veljeni astuu huoneeseen. ”Mitä sä täällä teet vaikkei iskääkään ole?”. Esittelen hänelle kehitysideoitani.
Sattuipa hyvin, että pääsin harjoittelemaan tätä suullisesti. Olen sitä mieltä, että jos ajatus on kirkas, sen ilmaisemisessa yksinkertaisesti ei pitäisi olla mitään vaikeaa. Jos taas sitä on vaikea selittää, idea ei kenties ole kristallisoitunut. Veljeni nyökkää. Lähetän hänelle meiliin kehityssuunnitelman.
14.30 Veljeni palaa huoneseen ja sanoo lukeneensa suunnitelman. ”Vaikuttaa hyvältä.” Mainiota.
15.30 Päätän kävellä porukoille näyttämään laskelmia iskälle ennen kuin lähetän ne tilintarkastajalle. Aurinko paistaa. Mietin, että firmallahan menee kuitenkin ihan mukavasti, vaikka ratkottavia ongelmia riittää. Kenties talousihmiset vain ovat luonteeltaan riskitietoisia huolehtijoita. Mietin perheenjäsenteni luonteenpiirteitä, itseni mukaan lukien. Kenties on ihan hyvä, että jollain ulkopuolisella on riskitietoisuutta.
15.35 Perkule! Kesken kävelyn muistan, että unohdin ottaa kahvinkeittimen pois päältä. Vai oisko joku muu ottanut..?
15.36 Soitan hallille. Talousvastaava lupaa huolehtia myös kahvinkeittimen. Hyvä.
15.45 Porukoilla. Iskä tutkii suunnitelmia ja nyökkää. ”Sitten vaan mietitään, millä tuo kaikki rahoitetaan”, kommentoin.
16.30 Haemme mummun arkkupakastimesta pakastemarjoja Helsinkiin vietäväksi. Olen myös saalistanut kolme pakastepussillista tuoreita raparpereita äitin kasvimaalta. Äiti heittää minut junalle. Matkalla ihmettelen, kuinka saisin  iskän ymmärtämään, että seuraajakysymystä pitää alkaa miettiä. Etenkin, kun seuraaja tuskin tulee omasta perheestä.
18.30 Ronttaan pakastemarjoja ja raparperejä läpi helteisen Helsingin keskustan. Spotify soittaa korvaani Demis Roussoksen Forever and everiä (Kaikista maailman biiseistä!) ja mies tekstaa, mutta en nyssäköiltäni pysty tarttumaan puhelimeeni. Mietin sitä, mitä oikeastaan investointisuunnitelmilla tavoittelemme. Miten paljon niissä on realismia ja miten paljon toiveita? Onnistunko pelkässä hallituksen jäsenen roolissa ja siinä, jossa ideoidaan, käynnistetään ja seurataan hankkeita, mutta annetaan alan ammattilaisten tehdä työt?
Aika näyttää. Mutta tänä iltana teen raparperikiisseliä ja nautin siitä, että ainakin olen oppinut jotain. Osa tekemästäni työstä on jo kantanut hedelmää ja lisäksi kehityssuunnitelma on tekeillä. Onhan se hyvä startti.
Sitä paitsi join vain neljä kuppia kahvia.
Mainokset

Tsemppiä konkareilta

Päivätöiden tiimellyksessä olen taas päässyt keskustelemaan pitkänlinjan yritysjohtajien kanssa. Eräällä illallisella puheeksi tuli tämä meidän pieni bisneksemme, ja konkariyrittäjät suorastaan innostuivat.
”No ei se ole kuin jotain parin millin liikevaihto”, selitin.
Olimme koko päivän keskustelleet pörssiyritysten kilpailukyvystä.
”Älä nyt vähättele, sellaisia ne perheyritykset ovat!”, miehet kannustivat.
”Miten teillä on hallitustyö järjestetty?”
”Ja entä sukupolvenvaihdos, susta tulee vielä toimitusjohtaja!”
Ja niin edelleen. Se oli tsemppaavaa. Tietenkin. Ja samalla mietin, missä mun kuuluisa positiivisuuteni on, kun mietin oman firman asioita. Näen vain liudan kehityskohteita. Vaikka toki olemme saaneet asioita kehitettyä tämänkin reilun puolen vuoden aikana.
”Meillä tuo positiivisen palautteen antaminenkin on vähän niin ja näin. Kun viimeksi soitin, iskä manasi kuinka puhelin soi niin ettei ehdi töihin syventyä. Äiti aina muistaa välillä sanoa, kuinka tyytyväisiä ne ovat kehitykseen.”
Kaikki illallispöydässä nauroivat.
”Just näin, asiakkaat vievät niin paljon aikaa, ettei töitä ehdi tekemään”, eräs johtajista hekotti.
”Sama se on ollut meilläkin. Äiti aina välillä muistaa sanoa, että kyllä isäsi on sinusta ylpeä”, eräs heistä tunnusti.
Kai se on sukupolvien välinen kuilu sitten myös palautteen antamisessa. Pois turha tunteilu ja tarvittaessa kova ääni käyttöön. Kyllä sen pelin osaan minäkin. Juuri eilen vänkäsin taas yhteisen kahvitteluhuoneen puolesta: en halua, että paja ja toimisto erotellaan. Uskon vilpittömästi, että me tarvitaan toinen toistemme ideoita.

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, se olikin lähes ainoita asioita, joista olimme iskän kanssa eri mieltä. Olen saanut AaltoPron koulutusohjelmasta hyviä työkaluja toiminnan kehittämiseen, ja olen huomaavinani, että mua kuunnellaan paremmin kuin syksyllä. Mahtavaa. Harjoitustyö pitäisi saada valmiiksi ennen viikon päästä koittavaa Nizzan-lomamatkaa, ja siihen aion laatia todella konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, ei mitään korkealentoisia teorioita.

”Nizzahan onkin mukava paikka”, iskä totesi. ”Myö lähdetäänkin sinne vävypojan ja tilintarkastajan kanssa ensi keväänä ja mennään Monacon formulakisoihin. Sähän oot laittanu siihen mennessä firman kuntoon.”

We’ll see about that! 🙂

P.S. Mä olen ottanut tavaksi avautua firman haasteista aina tilaisuuden tullen. Moni haluaa auttaa, ja toisaalta mä en halua olla ongelmineni yksin. Niinpä taas keskustelimme erään yritysjohtajan kanssa lentokoneessa teollisuusalan yrityksen liiketoiminnan kehittämisestä. Kuuntelin hänen vinkkinsä korva tarkkana ja kirjasin ne jälkikäteen kesken olleen kirjan takasivulle.

20140413-155629.jpg

Aurinkoa harmaan lasin läpi

20140319-212337.jpg

Kevätaurinko paljasti tänään, että toimiston keittiön ikkunat pitäisi pestä. Ja keittiön tuolit myös. Asentajat käyvät öljyisissä haalareissaan keittössä kahvilla, ja kangaspäällysteiset tuolit näyttävät sen mukaisilta. Iskä harkitsi, pitäisikö miehet pyytää pysyttelemään pajan taukohuoneessa kahvilla silloin, kun haalarit ovat päällä. Minä vastustin. Ei tässä tarvita yhtään enempää kahtiajakoa. Toimiston väki ja pajan väki ovat muutenkin helposti kahden kerroksen porukkaa. Mä olen vakuuttunut, että asentajilla olisi vaikka kuinka paljon annettavaa siihen, miten työn tehoa ja laatua parannetaan, mutta ensin täytyy kuulla, mitä he ajattelevat. Ja tänään taisin keksiä keinon siihen. Saapi nähdä…

Olen ollut pois konttorilta kolmatta viikkoa ja samalla henkisesti vähän irtaantunut putkibisneksistä. Venäjä-projekti -josta mun pitäisi tehdä yliopiston kurssityö – ei nyt suoranaisesti etene jo poliittisenkaan tilanteen takia, ja päivätöissä on ollut kiireitä. En halua tehdä siellä huonoa jälkeä, vaikka se sitten vaatisikin neli- tai viisipäiväistä viikkoa (saan palkan periaatteessa kolmesta). Lisäksi kävin lomamatkalla, ja vielä hetkeä ennen lennon lähtöä sumplin Itellan ja mainostoimiston kanssa putkifirman uuden esitteen postituskampanjan. Vähän mietitytti, miten se vastaanotetaan. Kunhan ei menisi suoraan ö-mappiin, kuten mainokset monesti menevät. Putkifirman budjetissa tuhansien eurojen markkinointiponnistua on melko iso juttu. Mutta Las Palmasissa keskityin nauttimaan auringosta ja tapaksista ja unohdin kaikki työt viideksi päiväksi. Ah. Palattuani kiskoin itseni ajan tasalle ensin päivätöissä ja sen jälkeen – tänään – palasin kotikylään. Lähes vailla odotuksia.

Mutta mitä löysinkään! Kampanja oli poikinut useita kyselyitä ja tarjouspyyntöjä, ja lisäksi vanhalta yhteistyökumppanilta tullut tarjous – joka ei liittynyt kamppikseen – oli varmistamassa taas miehille töitä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Itsekin ihailin esitettä. Ehkä tätä toimialaa ei ole vielä puhkimarkkinoitu suorakamppiksin, niin se puri.

Näin tilikauden päättymisen alla selvittelin päivän aikana kirjanpitäjän kanssa projektien tulosvaikutuksia, ja viime vuoden tappio taidetaan saada käännettyä jos nyt ei supertulokseksi niin ainakin plussalle. Hienoa! Olin myös tyytyväinen siihen, kuinka sujuvasti pystyin keskustelemaan kirjanpitäjän kanssa. En kaikkia laskiksen oppeja ole sentään unohtanut, vaikka spontaanisti en muistakaan, kumpi oli oven ja kumpi ikkunan puoli.

Kun palasin iskän työhuoneeseen – olen ottanut tavakseni istua siellä, jotta kuulen kaiken tärkeän – hän ähersi edelleen tarjousten kimpussa.
”Pitäskö äitin päivittää nyt se Excel, jossa te pidätte noista tarjouksista kirjaa?”
”No juu, pitää.”
Olimme sopineet tarjousten seurannan osa-aikatöitä firmassa tekevän äitini tehtäväksi. Köpsyttelin alakerran myymälään etsimään äitiä. Myymälä oli juuri saanut uutta maalia pintaa ja muutaman uuden kalusteen. Vielä viime syksynä mietimme myymälän lakkauttamista, mutta sitten keksimme, että toimintakonseptia fiilaamalla voisimme jatkaa. Lisäksi netti ja osin jo käyttöön saatu uusi teknologia säästävät ihmisten aikaa ja toivottavasti myös pitävät varaston jatkossa kurissa. Joten sulkemisen sijaan työntekijät tarttuivat maalisutiin. Äiti oli parhaillaan puhdistamassa varaosalaatikoita, ja huikkasin hänelle Excelin läpikäymisestä.
”Joo, mutta siihen mun koneelle tuli se ilmoitus, että se ei enää aukea.”
Ai hemmetti, koneenruppanassa oli jokin Office-ohjelmiston kokeiluversio, jonka aika oli kulunut loppuun. Tunsin taas kaipuuta isoon firmaan ja sen sujuvaan it-palveluun.
”No pitää katsoa sitä. Jos käytät vaikka iskän konetta.”
Taas käytännön kanto kaskessa. Ja nyt kun tätä kirjoitan, muistan, että unohdin katsoa äitin konetta ennen lähtöäni. Hohhoijaa. Mutta isommistakin ongelmista on selvitty. Ainakin kitkutellen. Nyt pidetään nenä pinnalla.

Myymälä ainakin näytti lupaavalta. Ja aurinkokin paistoi sen ikkunoista kauniisti sisään. Joku oli kai pessyt ne.

”Tässä mitään konsultteja tarvita”

Tämä innostuksesta kertova artikkeli Hesarissa ilahdutti tänään. Se sattui sopivasti samaan päivään, kun meillä kävi reipas vientikonsultti kylässä. Äiti oli tehnyt karjalanpiirakoita (tai ei toki tehnyt vaan päällystänyt kaupan piirakat), ja me konsultin kanssa keskustelimme Venäjästä pitkään ja hartaasti. Keskustelun päätteeksi näin jo itseni Allegrossa matkalla Pietariin, ja pitkästä aikaa tuntui siltä, että voisi tästä sittenkin tulla jotakin.

”Ei tässä nyt mitään konsultteja tarvita”, muistin iskän tuhisseen pari viikkoa sitten, kun pyysin konsultin kylään.

En kuunnellut, käskin vain laittaa rastin kalenteriin.

”No sehän oli asiallinen kaveri”, hän tuumi tänään tapaamisen jälkeen, ja alkoi ideoida lisää yhteistyökumppanuuksia.

En viitsinyt sanoa mitään. Mutta mietin, että kyllä näköjään pk-yrittäjä käpertyy niin nopeasti siihen omaan pieneen arkeensa, että kaikki ei-välttämätön karisee pois. Alkuvuoden hiljaisuus urakkarintamalla on onneksi saatu hyötykäyttöön ja uudet suunnitelmat alulle. Kai tämä tästä taas. Monena viikkona kotikylässä vierailu on tuntunut vähän pakkopullalta, mutta nyt huomasin itsekin vähän innostuneeni. Enkä tähän hommaan ryhdy, ellen puhku intoa.

Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa harkita.

Pelastetaan duunit?

20140121-210659.jpg
Pauliina Seppälä – nainen mm. Mesenaatin (Huumasta tuttu!) takana – kertoo yrittämisen opetuksista tammikuun Gloriassa.

Tänään ajelin taas äitin pakkasesta jäykällä vanhalla autolla kotikylän suoraa, kun radiosta tuli Pelastetaan duunit -sarjan mainos. Sarjassa käydään hyvin realistisesti läpi pienten ja vähän isompien teollisuusyritysten arkea yrittäjien ja työntekijöiden näkökulmasta. Tunnistan sarjasta myös putkifirman päivittäisen elämän – ja niin tunnistavat myös muut perheenjäsenet! Vähän naurattaa, vähän hirvittääkin, mutta eipä sitä ole aikaa jäädä pohtimaan. ”Onko sen sarjan tarkoitus houkutella ihmisiä yrittäjiksi vai karkoittaa loputkin?”, ihmetteli sunnuntain sukujuhlissa mieheni veli, joka työskentelee erään suomalaisen suuryrityksen johtoportaassa.

Mutta jos jotain on tarttunut viime aikoina mieleen sekä sarjasta että myös putkifirmasta, on huoli työntekijöistä. Vähän kuten Pauliina Seppälän kommentissa tuossa yllä. Kun olen jankuttanut siitä, että meidän pitäisi istua miettimään strategiaa tai isoja linjoja, vastaus on aina ollut, että työt pitää varmistaa miehille ensin seuraaviksi kuukauksiksi. Se on hienoa, vaikka välillä mua ärsyttää ihan kympillä, kun mihinkään suunnitteluun ei ole muka muutamaa minuuttia. Siinä saattaa helposti käydä niin, että kun tehdään vain huomista ensi kuuta, pitkäjänteiseen kehittämiseen ei ole voimia tai aikaa. Kohta ei ole enää kenelläkään töitä. Käy kuten suomalaiselle teollisuudelle. Tai no, tämähän on suomalaista teollisuutta myös. Kun jollain keinolla yrittäjä voisi kerran kuussa tai edes pari kertaa vuodessa nousta arjen yläpuolelle saamaan uusia ideoita ja pitämään huolta kilpailukyvystä ja elintärkeästä innovoinnista, se olisi jo paljon.

No mutta, ainakin iskä lupasi tulla päiväksi Aalto-yliopiston kurssin aloitukseen mukaan. Ei siis ihan toivotonta. Aiheena on kuitenkin liiketoiminnan ja kilpailukyvyn kehittäminen. Tavallan myös se duunien pelastaminen.

Uusi vuosi, epäselvät sävelet ja se lupaus

Hyvää uutta vuotta blogiin! Voisin syyttää hiljaiselosta joulukiireitä tai Huuman tekemistä, mutta oikea syy on se, että ajatukseni firman suhteen vaihtelevat viikosta ja päivästä toiseen. Lokakuussa sovin itseni kanssa, että katselen nyt meininkiä rauhassa vuodenvaihteeseen saakka. Kuvittelin kai, että saan selväksi ne kaksi tärkeintä asiaa: mitä firmassa tulee ensisijaisesti kehittää ja mitä itse haluan. No, en saanut, ja siksi kai tämä kirjoittaminen niin vakeaa onkin.

Kehityskohdista tärkein olisi saada luottopakki tai pari jakamaan työnjohdollista vastuuta. Homman nimi on se, että iskä on niin kädet savessa koko ajan, että kehitystyö jää täysin arjen jalkoihin. Mun on toki ollut helppo tehdä itsenäisesti markkinointia ja nettipuolen kehitystä, mutta pitäisi keksiä jokin keino nousta päiväksi arjen yläpuolelle, koota terävimmät päät paikalle (plus meikäläinen 🙂 ja pitää vanha kunnon strategiaworkshop.

Toisaalta yksi tulevaisuuden polttavia kysymyksiä on se, mikä rooli mulla ja mun veljellä on firmassa, ja ennen kuin se tiedetään, on hankala lyödä kehitysstrategioita lukkoon. Siitä taas pääsemmekin kysymysmerkkiin numero kaksi, eli mitä itse haluan. Kolme viime kuukautta ovat tarjonneet onnistumisia, mutta olen työskennellyt enimmäkseen mukavuusalueellani. Esimerkiksi talouskysymyksissä olen kääntynyt samantien talousvastaavamme tai tilintarkastajan pakeille. Lisäksi kaksi päivää viikossa on melko vähän perehtymiseen, varsinkin kun olen tehnyt osan töistä etäältä ja antanut päivätyöni määrätä kalenterin suunnittelun. Välillä ihan tarkoituksellakin. Pakko myöntää, että jopa keskellä organisaatiomuutoksia päivätyöni tuntuu selkeältä ja tavoitteelliselta. Tiedän, mitä pitää saada aikaan ja suurimmalta osalta myös sen, miten se tehdään. Ihmiset ovat enimmäkseen innostuneita ja heittäytyvät mielellään keskusteluihin siitä, miten asiat saataisiin rullaamaan vieläkin paremmin. Putkifirmassa tulee usein tunne, että olen kehitystoiveineni ihan yksin. Tai kehityskohdat kyllä nähdään, mutta niiden työstäminen porukalla on hankalaa, esimerkiksi juuri tuon ajanpuutteen takia.

Juuri ennen joulua meillä oli putkifirmassa koko henkilökunnalle kakkukahvit. Asentajat ja muu porukka kokoontuivat syömään täytekakkua ja vastaanottamaan joululahjansa. Lompsin paikalle, kun porukka hiljaisina ryysti kupeistaan ja lusikoi kakkua.
“Eikö täällä pidetä virallisia puheita ollenkaan”, heitin jotain sanoakseni.
“Sähän voit pitää puheet. Kerrot kuka olet ja mitä teet”, iskä sanoi.
Vilkaisin haalaripukuista työntekijäkuntaa, joista osa muisti minut pikkutytöstä tai viimeistään siitä, kun olimme ystäväni ja pikkuserkkuni kanssa käyneet yläasteella ja lukiossa tienaamassa rahaa siivoamalla hallia. Toiset taas olivat pikkuveljeni kaveripiiriä; heille olin lähinnä se isosisko, joka käski joskus pitää pienempää meteliä uima-altaalla. Ja sitten oli monta miestä, jotka tiesin korkeintaan etu- tai sukunimeltä.
“Voinhan mä jotain sanoa”, totesin. Itse asiassa olinkin odottanut luontevaa tilannetta jutella kaikkien kanssa. Siinä kakkulautanen kourassani esittelin itseni, kerroin mistä tulen ja mitä olen viime aikoina tehnyt, ja kuinka tavoitteena on varmistaa, että saamme asiakkaita ja töitä ensi vuodellekin. Iskä heitti jotakin huonoista suhdanteista, mutta minä siteerasin lehdestä lukemaani uutista euroalueen taloustilanteen kohenemisesta ja toivoin parempaa ensi vuotta. Sitten sanoin jotain tämäntapaista:
“Minähän en ymmärrä kovinkaan paljon noista töistä, mitä te teette, eilä se ole tarkoituskaan. Mutta olen varma, että teillä on ideoita tai ajatuksia siitä, miten teidän työntekoa voisi parantaa tai mitä asioita voitaisiin tehdä eri lailla. Olisi kiva jos kertoisitte, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä. Koska kuten sanottu, te olette taas asiantuntijoita aillä puolella.”
Tuntui, että jokainen suustani pudonnut sana kuulosti helsinkiläisen konsultin puheelta, vaikka mitä yritin.
Katsoin porukkaa.
Hiljaisuus. Ihmiset tuijottivat enimmäkseen kengänkärkiään tai seiniä.
Olin ihan varma, että puolen tunnin keskustelu kenen tahansa kanssa antaisi paljon uusia ajatuksia, mutta mikähän voisi olla oikeanlainen foorumi siihen? Ei ainakaan tämä.
“No laitekannassahan on uusittavaa, ihme, että olette näinkin hyvin pärjänneet noilla vehkeillä”, sanoi iskä. Osa miehistä naurahtii ja loi ympärilleen tietäväisiä katseita. Sitten keskustelu siirtyi johonkin työmaahan ja pyhien miehitykseen.
“Mutta sen verran vielä tosta, mitä Laura on tehnyt, niin nyt ollaan tehty markkinointia ja kampanjaa ja saatu uusi nimi ja uudet nettisivut ja sieltä jo tarjouspyyntöjä, että kyllä tässä paljon on saatu aikaan”, iskä sanoi.

Kai sen voi noinkin nähdä. Iskän toive oli, että hankkisin myyntiä, joten siinä mielessä tämä on ollut ihan kohtalainen startti. Mutta kun mä haluan kehittää myös monta muuta asiaa, ja niitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Kaipaan ulkopuolista bollplankia ja näkemystä. Niinpä lupaukseni uudelle vuodelle on tämä: menen helmikuussa alkavalle Aalto Executive Educationin liiketoiminnan kehitys -kurssille, joka on suunnattu ”korporaatioista pk-yrityksiin siirtyville asiantuntijoille”. Käyn siis kurssin ensin, ja sen jälkeen päätän, millaisen rollin haluan putkiliiketoiminnan kehityksessä, vai viihdynkö sittenkin paremmin Helsingissä konsulttien keskellä.

Laura

P.S. Kuva ei luonnollisesti liity tekstiin mitenkään. 😉

Huumassa

20131219-180338.jpg

Blogi ei ole ollut telakalla siksi, että työt olisivat loppuneet. Päinvastoin. Vaan siksi, että olen onnistunut täyttämään vihoviimesisenkin vapaa-aikani huumailemalla. Olen nimittäin mukana Huuma-lehtiprojektissa, jota teemme joukkorahoituksella ja vapaaehtoistyöllä. Mikä parasta, saimme rahoituksen kasaan, joten lehti toteutuu. Vielä huomisen ajan ehdit mesenoida eli hankkia lehden. Katso lisää http://www.huumalehti.com

Välillä lehteä tekiessä on iskenyt sellainen flow, että samaa saa putkiliiketoiminnasta hakea. Tai no, kieltämättä olin tyytyväinen tiistaina, kun saimme uudet webbisivut julkaistua ja vieläpä siten, että palvelupyynnön voi jättää netissä. Kuulostaa yksinkertaiselta eikä mitenkään ihmeelliseltä, mutta pienen yrityksen pienessä mittakaavassa sekin voi olla mullistavaa. Itse asiassa iskä ideoi samantien palveluun laajennuksen, jonka toteuttamismahdollisuuksia alan selvitellä seuraavaksi.

Netin kautta voi tehdä vaikka mitä.

Vaikka printtilehden isolla porukalla.