Arkistot kuukauden mukaan:

Ensimmäinen tapaaminen

Hurautin äitin vanhalla mersulla hallin pihaan. Astuin lumituiskusta sisään, huikkasin morot myymälässä tuotekuvastoja tutkiville nuorille asentajille – jotka katsahtivat minuun kummastuneina – ja kävelin muovimaton peittämät raput yläkerran konttoritiloihin. Kuinka monta kertaa olinkaan lakaissut hiekanmuruja, joulukuusenneulasia ja pölymakkaroita näiltä rappusilta, kun olin yläaste- ja lukioiässä tienannut rahoja ratsastustunteihin. Marssin vanhasta tottumuksesta iskän huoneeseen, jossa hän istui keskustelemassa minulle tuntemattoman, harmaantuneen miehen kanssa.

– No siinähän se Laura on, isäni sanoi.

– Tässä on Matti.

Matti nousi kättelemään hymyillen. Tiesin, että hän oli rahoittanut yritystä merkittävästi, kun iskä oli viime kesänä ostanut puolikkaan firmasta serkuiltaan.

– Sinä siis tulet nyt mukaan tähän hallitukseen, Matti sanoi ja nyökkäsin.

– Menetkö Laura laittamaan kahvit valmiiksi tuonne huoneeseen, niin me vähän Matin kanssa jutellaan vielä näistä bisneksistä.

Mä jäykistyin. Tiesin kyllä, että naisten paikka oli perinteisesti ollut kahvinkeittimen tai ostoreskontran äärellä, mutta se meno saisi nyt luvan loppua, jos kerran olisin mukana. Matti onneksi tajusi tilanteen ja ehdotti, että menisimme yhdessä hakemaan juotavaa. Sitten asetuimme kolmistaan neuvottelupöydän ääreen ja aloimme keskustella yrityksen tilanteesta ja siitä, mihin liiketoimintaan olisi kannattavinta panostaa.

– Sinäkö tähän nyt tulet isäsi jälkeen vai onko pidemmän tähtäimen tavoite myydä koko firma, Matti kysyi.

Nielaisin. Siinäpä se. Kolmannen sukupolven dilemma. Mielessäni kaikuivat kaverini sanat ”kyllähän sä siihen uraoravanpyörään pääset aina takaisin”. Niin kai. Ongelma oli vain se, että en varsinaisesti ymmärtänyt perheyrityksemme toimialaa, ja pölyinen, mappien reunustama työhuone, johon kulahtanut neuvottelupöytä oli raahattu, oli vähän toista kuin kiiltävät ja avarat toimistotilat, joihin olin viimeisenä kymmenenä vuotena tottunut. Pari kuukautta lapsuuteni maalaiskaupungissa, ja nykyinen kansainvälinen mindset olisi muisto vain. En ollut vielä valmis päätöksiin. Mutta parin vuoden sisällä olisi tehtävä ratkaisuja.