Arkistot kuukauden mukaan:

Pelastetaan duunit?

20140121-210659.jpg
Pauliina Seppälä – nainen mm. Mesenaatin (Huumasta tuttu!) takana – kertoo yrittämisen opetuksista tammikuun Gloriassa.

Tänään ajelin taas äitin pakkasesta jäykällä vanhalla autolla kotikylän suoraa, kun radiosta tuli Pelastetaan duunit -sarjan mainos. Sarjassa käydään hyvin realistisesti läpi pienten ja vähän isompien teollisuusyritysten arkea yrittäjien ja työntekijöiden näkökulmasta. Tunnistan sarjasta myös putkifirman päivittäisen elämän – ja niin tunnistavat myös muut perheenjäsenet! Vähän naurattaa, vähän hirvittääkin, mutta eipä sitä ole aikaa jäädä pohtimaan. ”Onko sen sarjan tarkoitus houkutella ihmisiä yrittäjiksi vai karkoittaa loputkin?”, ihmetteli sunnuntain sukujuhlissa mieheni veli, joka työskentelee erään suomalaisen suuryrityksen johtoportaassa.

Mutta jos jotain on tarttunut viime aikoina mieleen sekä sarjasta että myös putkifirmasta, on huoli työntekijöistä. Vähän kuten Pauliina Seppälän kommentissa tuossa yllä. Kun olen jankuttanut siitä, että meidän pitäisi istua miettimään strategiaa tai isoja linjoja, vastaus on aina ollut, että työt pitää varmistaa miehille ensin seuraaviksi kuukauksiksi. Se on hienoa, vaikka välillä mua ärsyttää ihan kympillä, kun mihinkään suunnitteluun ei ole muka muutamaa minuuttia. Siinä saattaa helposti käydä niin, että kun tehdään vain huomista ensi kuuta, pitkäjänteiseen kehittämiseen ei ole voimia tai aikaa. Kohta ei ole enää kenelläkään töitä. Käy kuten suomalaiselle teollisuudelle. Tai no, tämähän on suomalaista teollisuutta myös. Kun jollain keinolla yrittäjä voisi kerran kuussa tai edes pari kertaa vuodessa nousta arjen yläpuolelle saamaan uusia ideoita ja pitämään huolta kilpailukyvystä ja elintärkeästä innovoinnista, se olisi jo paljon.

No mutta, ainakin iskä lupasi tulla päiväksi Aalto-yliopiston kurssin aloitukseen mukaan. Ei siis ihan toivotonta. Aiheena on kuitenkin liiketoiminnan ja kilpailukyvyn kehittäminen. Tavallan myös se duunien pelastaminen.

Uusi vuosi, epäselvät sävelet ja se lupaus

Hyvää uutta vuotta blogiin! Voisin syyttää hiljaiselosta joulukiireitä tai Huuman tekemistä, mutta oikea syy on se, että ajatukseni firman suhteen vaihtelevat viikosta ja päivästä toiseen. Lokakuussa sovin itseni kanssa, että katselen nyt meininkiä rauhassa vuodenvaihteeseen saakka. Kuvittelin kai, että saan selväksi ne kaksi tärkeintä asiaa: mitä firmassa tulee ensisijaisesti kehittää ja mitä itse haluan. No, en saanut, ja siksi kai tämä kirjoittaminen niin vakeaa onkin.

Kehityskohdista tärkein olisi saada luottopakki tai pari jakamaan työnjohdollista vastuuta. Homman nimi on se, että iskä on niin kädet savessa koko ajan, että kehitystyö jää täysin arjen jalkoihin. Mun on toki ollut helppo tehdä itsenäisesti markkinointia ja nettipuolen kehitystä, mutta pitäisi keksiä jokin keino nousta päiväksi arjen yläpuolelle, koota terävimmät päät paikalle (plus meikäläinen 🙂 ja pitää vanha kunnon strategiaworkshop.

Toisaalta yksi tulevaisuuden polttavia kysymyksiä on se, mikä rooli mulla ja mun veljellä on firmassa, ja ennen kuin se tiedetään, on hankala lyödä kehitysstrategioita lukkoon. Siitä taas pääsemmekin kysymysmerkkiin numero kaksi, eli mitä itse haluan. Kolme viime kuukautta ovat tarjonneet onnistumisia, mutta olen työskennellyt enimmäkseen mukavuusalueellani. Esimerkiksi talouskysymyksissä olen kääntynyt samantien talousvastaavamme tai tilintarkastajan pakeille. Lisäksi kaksi päivää viikossa on melko vähän perehtymiseen, varsinkin kun olen tehnyt osan töistä etäältä ja antanut päivätyöni määrätä kalenterin suunnittelun. Välillä ihan tarkoituksellakin. Pakko myöntää, että jopa keskellä organisaatiomuutoksia päivätyöni tuntuu selkeältä ja tavoitteelliselta. Tiedän, mitä pitää saada aikaan ja suurimmalta osalta myös sen, miten se tehdään. Ihmiset ovat enimmäkseen innostuneita ja heittäytyvät mielellään keskusteluihin siitä, miten asiat saataisiin rullaamaan vieläkin paremmin. Putkifirmassa tulee usein tunne, että olen kehitystoiveineni ihan yksin. Tai kehityskohdat kyllä nähdään, mutta niiden työstäminen porukalla on hankalaa, esimerkiksi juuri tuon ajanpuutteen takia.

Juuri ennen joulua meillä oli putkifirmassa koko henkilökunnalle kakkukahvit. Asentajat ja muu porukka kokoontuivat syömään täytekakkua ja vastaanottamaan joululahjansa. Lompsin paikalle, kun porukka hiljaisina ryysti kupeistaan ja lusikoi kakkua.
“Eikö täällä pidetä virallisia puheita ollenkaan”, heitin jotain sanoakseni.
“Sähän voit pitää puheet. Kerrot kuka olet ja mitä teet”, iskä sanoi.
Vilkaisin haalaripukuista työntekijäkuntaa, joista osa muisti minut pikkutytöstä tai viimeistään siitä, kun olimme ystäväni ja pikkuserkkuni kanssa käyneet yläasteella ja lukiossa tienaamassa rahaa siivoamalla hallia. Toiset taas olivat pikkuveljeni kaveripiiriä; heille olin lähinnä se isosisko, joka käski joskus pitää pienempää meteliä uima-altaalla. Ja sitten oli monta miestä, jotka tiesin korkeintaan etu- tai sukunimeltä.
“Voinhan mä jotain sanoa”, totesin. Itse asiassa olinkin odottanut luontevaa tilannetta jutella kaikkien kanssa. Siinä kakkulautanen kourassani esittelin itseni, kerroin mistä tulen ja mitä olen viime aikoina tehnyt, ja kuinka tavoitteena on varmistaa, että saamme asiakkaita ja töitä ensi vuodellekin. Iskä heitti jotakin huonoista suhdanteista, mutta minä siteerasin lehdestä lukemaani uutista euroalueen taloustilanteen kohenemisesta ja toivoin parempaa ensi vuotta. Sitten sanoin jotain tämäntapaista:
“Minähän en ymmärrä kovinkaan paljon noista töistä, mitä te teette, eilä se ole tarkoituskaan. Mutta olen varma, että teillä on ideoita tai ajatuksia siitä, miten teidän työntekoa voisi parantaa tai mitä asioita voitaisiin tehdä eri lailla. Olisi kiva jos kertoisitte, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä. Koska kuten sanottu, te olette taas asiantuntijoita aillä puolella.”
Tuntui, että jokainen suustani pudonnut sana kuulosti helsinkiläisen konsultin puheelta, vaikka mitä yritin.
Katsoin porukkaa.
Hiljaisuus. Ihmiset tuijottivat enimmäkseen kengänkärkiään tai seiniä.
Olin ihan varma, että puolen tunnin keskustelu kenen tahansa kanssa antaisi paljon uusia ajatuksia, mutta mikähän voisi olla oikeanlainen foorumi siihen? Ei ainakaan tämä.
“No laitekannassahan on uusittavaa, ihme, että olette näinkin hyvin pärjänneet noilla vehkeillä”, sanoi iskä. Osa miehistä naurahtii ja loi ympärilleen tietäväisiä katseita. Sitten keskustelu siirtyi johonkin työmaahan ja pyhien miehitykseen.
“Mutta sen verran vielä tosta, mitä Laura on tehnyt, niin nyt ollaan tehty markkinointia ja kampanjaa ja saatu uusi nimi ja uudet nettisivut ja sieltä jo tarjouspyyntöjä, että kyllä tässä paljon on saatu aikaan”, iskä sanoi.

Kai sen voi noinkin nähdä. Iskän toive oli, että hankkisin myyntiä, joten siinä mielessä tämä on ollut ihan kohtalainen startti. Mutta kun mä haluan kehittää myös monta muuta asiaa, ja niitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Kaipaan ulkopuolista bollplankia ja näkemystä. Niinpä lupaukseni uudelle vuodelle on tämä: menen helmikuussa alkavalle Aalto Executive Educationin liiketoiminnan kehitys -kurssille, joka on suunnattu ”korporaatioista pk-yrityksiin siirtyville asiantuntijoille”. Käyn siis kurssin ensin, ja sen jälkeen päätän, millaisen rollin haluan putkiliiketoiminnan kehityksessä, vai viihdynkö sittenkin paremmin Helsingissä konsulttien keskellä.

Laura

P.S. Kuva ei luonnollisesti liity tekstiin mitenkään. 😉