Arkistot kuukauden mukaan:

Aurinkoa harmaan lasin läpi

20140319-212337.jpg

Kevätaurinko paljasti tänään, että toimiston keittiön ikkunat pitäisi pestä. Ja keittiön tuolit myös. Asentajat käyvät öljyisissä haalareissaan keittössä kahvilla, ja kangaspäällysteiset tuolit näyttävät sen mukaisilta. Iskä harkitsi, pitäisikö miehet pyytää pysyttelemään pajan taukohuoneessa kahvilla silloin, kun haalarit ovat päällä. Minä vastustin. Ei tässä tarvita yhtään enempää kahtiajakoa. Toimiston väki ja pajan väki ovat muutenkin helposti kahden kerroksen porukkaa. Mä olen vakuuttunut, että asentajilla olisi vaikka kuinka paljon annettavaa siihen, miten työn tehoa ja laatua parannetaan, mutta ensin täytyy kuulla, mitä he ajattelevat. Ja tänään taisin keksiä keinon siihen. Saapi nähdä…

Olen ollut pois konttorilta kolmatta viikkoa ja samalla henkisesti vähän irtaantunut putkibisneksistä. Venäjä-projekti -josta mun pitäisi tehdä yliopiston kurssityö – ei nyt suoranaisesti etene jo poliittisenkaan tilanteen takia, ja päivätöissä on ollut kiireitä. En halua tehdä siellä huonoa jälkeä, vaikka se sitten vaatisikin neli- tai viisipäiväistä viikkoa (saan palkan periaatteessa kolmesta). Lisäksi kävin lomamatkalla, ja vielä hetkeä ennen lennon lähtöä sumplin Itellan ja mainostoimiston kanssa putkifirman uuden esitteen postituskampanjan. Vähän mietitytti, miten se vastaanotetaan. Kunhan ei menisi suoraan ö-mappiin, kuten mainokset monesti menevät. Putkifirman budjetissa tuhansien eurojen markkinointiponnistua on melko iso juttu. Mutta Las Palmasissa keskityin nauttimaan auringosta ja tapaksista ja unohdin kaikki työt viideksi päiväksi. Ah. Palattuani kiskoin itseni ajan tasalle ensin päivätöissä ja sen jälkeen – tänään – palasin kotikylään. Lähes vailla odotuksia.

Mutta mitä löysinkään! Kampanja oli poikinut useita kyselyitä ja tarjouspyyntöjä, ja lisäksi vanhalta yhteistyökumppanilta tullut tarjous – joka ei liittynyt kamppikseen – oli varmistamassa taas miehille töitä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Itsekin ihailin esitettä. Ehkä tätä toimialaa ei ole vielä puhkimarkkinoitu suorakamppiksin, niin se puri.

Näin tilikauden päättymisen alla selvittelin päivän aikana kirjanpitäjän kanssa projektien tulosvaikutuksia, ja viime vuoden tappio taidetaan saada käännettyä jos nyt ei supertulokseksi niin ainakin plussalle. Hienoa! Olin myös tyytyväinen siihen, kuinka sujuvasti pystyin keskustelemaan kirjanpitäjän kanssa. En kaikkia laskiksen oppeja ole sentään unohtanut, vaikka spontaanisti en muistakaan, kumpi oli oven ja kumpi ikkunan puoli.

Kun palasin iskän työhuoneeseen – olen ottanut tavakseni istua siellä, jotta kuulen kaiken tärkeän – hän ähersi edelleen tarjousten kimpussa.
”Pitäskö äitin päivittää nyt se Excel, jossa te pidätte noista tarjouksista kirjaa?”
”No juu, pitää.”
Olimme sopineet tarjousten seurannan osa-aikatöitä firmassa tekevän äitini tehtäväksi. Köpsyttelin alakerran myymälään etsimään äitiä. Myymälä oli juuri saanut uutta maalia pintaa ja muutaman uuden kalusteen. Vielä viime syksynä mietimme myymälän lakkauttamista, mutta sitten keksimme, että toimintakonseptia fiilaamalla voisimme jatkaa. Lisäksi netti ja osin jo käyttöön saatu uusi teknologia säästävät ihmisten aikaa ja toivottavasti myös pitävät varaston jatkossa kurissa. Joten sulkemisen sijaan työntekijät tarttuivat maalisutiin. Äiti oli parhaillaan puhdistamassa varaosalaatikoita, ja huikkasin hänelle Excelin läpikäymisestä.
”Joo, mutta siihen mun koneelle tuli se ilmoitus, että se ei enää aukea.”
Ai hemmetti, koneenruppanassa oli jokin Office-ohjelmiston kokeiluversio, jonka aika oli kulunut loppuun. Tunsin taas kaipuuta isoon firmaan ja sen sujuvaan it-palveluun.
”No pitää katsoa sitä. Jos käytät vaikka iskän konetta.”
Taas käytännön kanto kaskessa. Ja nyt kun tätä kirjoitan, muistan, että unohdin katsoa äitin konetta ennen lähtöäni. Hohhoijaa. Mutta isommistakin ongelmista on selvitty. Ainakin kitkutellen. Nyt pidetään nenä pinnalla.

Myymälä ainakin näytti lupaavalta. Ja aurinkokin paistoi sen ikkunoista kauniisti sisään. Joku oli kai pessyt ne.