Henkilökuntaaa!!! Eiku…

Kävin viime keskiviikkona työmatkalla Tukholmassa, ja koneessa Kauppalehteä selaillessani osui silmiini alla oleva kuva. Juttu kertoi Aalto-yliopiston Liiketoiminnan kehitys -koulutuksesta, joka on suunnattu isoista firmoista pienempiin yrityksiin siirtyville. Aika hyviä pointteja myös omalle kohdalleni.

Esimerkiksi nyt kohta 6. Tästä ei ole kauankaan, kun kyllästyin putkifirman pätkivään nettiin ja työnteon sijaan kulutin puolet päivästä puhelinoperaattorin puhelinjonossa ja lopulta keskusteluissa asiakaspalvelijan kanssa. Keskustelun lopputulos oli, että kaiken pitäisi toimia, ja jos ei toimi, vika on ainakin jossain muualla kukn operaattorin tuottamassa palvelussa tai operaattorin toimittamissa laitteissa. Tietenkin! Asiakkaan vastuu. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että langaton verkko ei ulotu yläkerran toimistohuoneisiin asti, joten nököttäessäni koneeni kanssa iskän toimistossa joudun käyttämään langallista nettiä. Hyvä on, unohdetaan wlan. Lounastunnilla hain sähköliikkeestä itselleni ikioman nettipiuhan, mutta kun olin kiinnittämässä sitä seinään kävikin ilmi, että kotelossa on toki reiät kahdelle nettipiuhalle, mutta toisen sisällä ei ole mitään. No voi helvata!

Samana iltapäivänä kysyin sähkömiestä asentamaan toisen linjan, mutta koska tuotannossa on kiire, häntä tarvitaan nyt muualla. Siispä lainaan edelleen huoneen ainoaa piuhaa iskän läppäriltä ja havahdun silloin tällöin iskän kiroiluun, kun sähköpostit eivät kulje. ”No ei ne mene, kun mulla on taas tää sun nettipiuha!” muistutan. Rasittavaa, mutta jospa sähkömies pian ehtisi hoitaa tilanteen. Tai sitten mun on mentävä neukkariin oman piuhan päähän, mutta yksin ja erillään istuminen on melkein kuin istuisi kotona Helsingissä, joten koitan sitkistellä. Ja nautin niistä päivätyöni hetkistä, kun ongelmien koittaessa voin vain viedä koneen IT-osastolle ja saan tunnin päästä tekstarin, jossa kerrotaan, että kaikki on korjattu ja koneen voi noutaa.

Huomenna meillä on erään it-järjestelmän käyttöönottoon liittyvä koulutus, ja olipa vaikeaa kerätä porukkaa kokoon, kun kukaan ei käytä sähköistä kalenteria. Kun tarkemmin mietin, en ole ikinä ollut yrityksessä, joka ei käytä sähköistä kalenteria! Tuli siinä sumpliessani mieleen, miten työlästä mahtoi ennen olla, kun kaikki piti soitella läpi puhelimella. Vai faksilla? Vai kirjekyyhkyjen avullako viestittiin?! 🙂

Niinpä huomenna on jo puoli voittoa, jos kaikki ovat paikalla koulutuksessa. Ja jos kouluttaja muistaa ottaa projektorin mukaan, sillä sellaistahan meillä ei myöskään ole. Itse asiassa kouluttajan viimeinen kysymys oli ”onhan teillä netti”, ja minä vakuutin, että tottahan toki. Fingers crossed! 🙂

Advertisement

Helikopteriperspektiivi

Tällä viikolla on taas ”töissä-töissä” (siis päivätyössäni, joka on työtä ilman minkäänlaista omistussuhdetta; aivan kuten ”kotona-kotona” on lapsuudenkodissa) ollut suunnattoman mielenkiintoista. Vedän muuan projektia, johon kuuluu pörssiyritysten johtajien ja muiden elinkeinoelämän vaikuttajien tapaamista, ja tämän viikon rytmi on ollut seuraava: maanantaina näitä tapaamisia, tiistaina kädet savessa putkifirmassa, keskiviikkona ja torstaina taas näitä sivistyneitä keskusteluja. Ja perjantaina työpuheluihin vastailua ja putkifirman webbisivuprojektin viimeistelyä kotona keittiönpöydän ääressä. Eli toisina päivinä on käyttöä jakkupuvulle ja Kate Spaden silkkipuserolle, kohteliaille käytöstavoille ja konditionaalille. Toisina päivinä riittää t-paita ja hieman suoraviivaisempi kommunikaatio.

”Tämä on kyllä niin äärestä laitaan, että et uskokaan”, naurahdin yhdelle työpaikkani johtajista, kun olimme taas päättäneet yhden keskustelun ja hallitusvaikuttaja oli hyvästelty. Jatkoin:

”Eilen istuin kotopuolessa hallinnurkassa ihmettelemässä mig-, tig- ja puikkohitsauksen eroja, ja tänään taas keskusteltiin isoista jutuista, niin kuin nyt näistä globaaleista megatrendeistä ja hallitustyöskentelyn eroista eri omistuspohjaisissa yhtiöissä.”

”No, tämä on hyvää kokemusta sulle. Johtaja tarvitsee myös sitä helikopteriperspektiiviä”, sanoi tämä kokenut kollegani hyväntuulisesti.

Toden totta. Tosin koen itseni lähinnä konsultiksi, joka yrittää saada kasaan mahdollisimman monia näkökulmia, jotta ymmärtäisin, mihin on tärkeää keskittyä.

Toissa viikolla kävin  tapaamassa putkifirman isoa asiakasta. Aiemmin en tiennyt edes, mihin tarkoitukseen he ostavat, mutta nyt tiedän, ja lisäksi ymmärrän, mitä parannuksia olisi hyvä tehdä, jotta he olisivat entistä tyytyväisempiä. Taisipa asiakas asettaa eteeni jopa yhden kultajyväsen, johon on meidän iskän kanssa on syytä paneutua tarkemmin.

Kokemus oli tosi hyödyllinen, ja koitankin saada sovittua lisää asiakastapaamisia. Olen vielä toistaiseksi sopivan pihalla asioista, jotta voin sanoa heille ”kerro mitä ajattelet yhteistyöstänne”. (Vai pitäisikö sanoa ’yhteistyöstämme’? En osaa päättää!)  Koska en ole toimialan asiantuntija, minun on helppo kysyä yksinkertaisiakin kysymyksiä ja saada rehellisiä vastauksia. Nämä asiakkaiden näkemykset taas antavat sopivasti selkänojaa viedä läpi muutoksia. Asiakkaitakaan tuskin häiritsee se, että kerromme välittävämme heidän mielipiteistään – päinvastoin. Ja lisätään nyt vielä se juttu, että yksi meikäläisen elämän driving forceista on uteliaisuus, jota tässä pääsee toteuttamaan. Joskus joku –  hmm, itse asiassa aika moni – on kommentoinut, että kaikkeen ei tarvitse nokkaansa tunkea. Mutta olen myös kuullut Risto Siilasmaan kertovan, kuinka hän haluaa hallitukseensa uteliaita ihmisiä. Joten ei se niin paha juttu ole!

Tässä siis ollaan nyt ihan win-win-asemissa! 🙂

Mukavaa, että muutkin ovat olleet kuin lumiukot. :)

”Varm i kläderna”

Pari viikkoa sitten olin putkifirmassa käymässä samana päivänä kuin ruotsalainen tavarantoimittaja, jonka kanssa yritys on tehnyt yhteistyötä jo pitkään. Muistin hänet edelliskerralta noin viidentoista vuoden takaa, kun hän ja pari saksalaista bisnestuttua olivat saunomassa mökillämme, ja iskä oli värvännyt minut mukaan tulkin ja tarjoilijan rooliin. Tälläkin kertaa pääsin toimimaan tulkkina. Sivumennen sanoen, en voi kuin hämmästellä ja vähän ihaillakin, kuinka sadan englannin sanan repertuaarilla operoivat ihmiset ovat onnistuneet vuosikausia hieromaan kauppaa keskenään ja myymään saksalaista teknologiaa Venäjälle tai parhaassa tapauksessa takaisin Saksaan!

Päivän päätteeksi ruotsalainen heitti mut autollaan rautatieasemalle. Juttelimme yrityksestä, ja hän totesi, että ”isäsi on varmasti tyytyväinen, kun autat”.  Hän kehui mulle kovasti isäni ammattitaitoa teknisellä puolella mutta myönsi, että tekemistä varmasti riittää.

”Men innan du börjar, måste du bli varm i kläderna.”

Eli ennen kuin aloitat, on hyvä totutella uusiin saappaisiin. Tai ”lämmetä vaatteiden sisällä”, kuten se ruotsiksi ilmaistaan. Se neuvo tuntui erityisen osuvalta kauniina mutta hyytävän koleana syyspäivänä. Asemalla heilutin hyvästiksi ja juoksin suoraan laiturille Helsingin-junaan. En edes ehtinyt ostaa lippua. Nousin ravintolavaunuun, palkitsin itseni Happy Joella ja tungin perjantaitäydelle plyysisohvalle. Näpäytin iPhonen auki ja aloin käydä läpi päivätyöni meilejä, mutta homma keskeytyi, kun vieressäni istunut keski-ikäinen mies alkoi jutella. Kävi ilmi, että hän oli hämäläinen tilintarkastaja, ja pian huomasinkin kuuntelevani ihan kiinnostuneena hänen näkemyksiään yrittäjien taloushallinnon osaamisesta ja HTM-tilintarkastajien asemasta. Kuluu se matka näinkin, ajattelin.

Tilintarkastajan toisella puolella istui joukko pohjoiskarjalaisia parikymppisiä poikia huppareissaan. Eräs heistä puuttui keskusteluumme ja ihmetteli, miksi jaksoimme jauhaa talousasioista. Hän kehui rakentaneensa ja myyneensä jo kaksi taloa. Ja vaikka voitto ei ollut ollutkaan kummoinen, rakentaminen oli sentään ”oikeita töitä”.

”Mutta sitä mie en tajua, miksi pitäisi opetella jotain liiketaloutta? Mie osaan rakentaa, ja eikö se riitä rakennusfirmaan? Voin mie maksaa kirjanpitäjälle, että pitää kuitit tallessa”, poika kommentoi ja tuijotti minua silmin,  jotka kavalsivat, että virvokkeita oli nautittu Joensuusta asti. ”Ja jos mie tarviin tollasta lakimiestä, mie soitan siulle”, hän totesi minulle. ”Etkö sie oo joku lakimies? Anna numero!”

Tilintarkastaja purskahti nauramaan. Muakin nauratti, sillä hetken tunsin itseni puumanaiseksi. Koitin ohjata keskustelun takaisin asialliselle raiteelle.

”En mä ole lakimies. Mulla on kauppatieteiden koulutus, mutta ei se sitä tarkoita, että osaisin kaiken, mitä tarvitsisi tietää esimerkiksi veroista tai sopimuksista tai laskennasta. En todellakaan. Mutta ainakin mulla on käsitys siitä, mitä mä en osaa, ja niihin asioihin mä voin sitten pyytää ammattilaisen apuun.”

Poika kuunteli mutta ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Keskustelimme vielä hetken rakennusyrittäjän elämästä, kunnes juna rullasi Helsingin ratapihalle. Keräsin kamppeeni ja kiitin matkaseuraani.

Kävellessäni keltaisten lehtien täplittämän puiston läpi kotiin mietin päivän aikana käymiäni keskusteluita. Pohdin putkibisnestä ja sitä, mitä tiedän osaavani (kuten markkinointia ja asiakaspalvelua) ja mitä osaan, vaikken sitä tiedostakaan. Mietin myös asioita, joita tiedän, etten osaa (kuten talonrakentamista tai arvonlisäverotusta) ja sitä, kuinka paljon on vielä ihan hämärän peitossa. Siis firmaan vaikuttavia asioita, joista mulla ei ole aavistustakaan. Mitä suurempi tiedon valtameri, sitä pidempi tietämättömyyden rantaviiva, sanotaan. Ja sitten lopulta mietin, olenko vähän liian akateeminen näin käytännölliseen hommaan? Ajattelenko liikaa sen sijaan että vain tekisin? Vai onko mun roolini olla juuri se, joka miettii tulevaisuutta vähän korkeammalla tasolla ja jättää ne tarjousdokumentit ja työmaapiirustukset suosiolla muille? Kuinka paljon käytäntöä pitää ymmärtää, että asioita voi kehittää?

Olin sen perjantain aikana oppinut taas uutta tuon organisaatioin toiminnasta, asiakkaista, kumppaneista (ainakin yhdestä!) ja esimerkiksi tulevaisuuden energiantuotannon trendeistä. Lisäksi olin oivaltanut paljon pieniä asioita, kuten sen, että ”anturi” on ruotsiksi ”givare”,  ja että ulkomaankauppaa voi käydä myös huonolla englannilla ja elekielellä, vaikka se teoriassa tuntuu mahdottomalta.

Nämä asiat kaiversivat minua koko seuraavan viikon, kun painoin töitä asiantuntijaorganisaatiossamme, mutta enimmäkseen mukavuusalueellani. Viikonloppuna sienimetsässä oli aikaa rauhoittua ja keskustella toisella alalla työskentelevien ystävieni kanssa mm. organisaatiopsykologiasta ja NLP:stä. Tulin siihen tulokseen, että mun pitää nyt taistella luontaista kärsimättömyyttäni vastaan ja koittaa oppia lisää putkibisneksen logiikasta, ennen kuin menen esittelemään ehdottomia näkemyksiäni siitä, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. Mä haluan kuunnella ihmisiä. Ja haluan myös kertoa heille, että heitä on kuunneltu.

Eli tästä eteenpäin satsaan myynnin kehittämiseen, jotta saamme tilauskirjat täyteen. Se on – kuten edellispostauksen kiivaasta sananvaihdosta ehkä muistat! – prioriteetti numero yksi. Samalla opettelen tuntemaan vielä paremmin ihmisiä ja toimintaa. Haastattelen asiakkaita ja kumppaneita. Koitan ymmärtää, mikä – palkan lisäksi – motivoi asentajia. Annan itselleni aikaa tämän vuoden loppuun.

Silloin mun pitäisi jo pystyä ehdottamaan oikeita kehityskohteitaolla. Eli olla vähän enemmän ”varm i kläderna”. Talvipakkasesta huolimatta. 🙂 Eller hur?

Perhesuhteita

Olen lukenut jonkun verran perheyrityskirjoja, ja yksi vaikeimmista asioista perhe- ja sukufirmoissa on ihmissuhteet. Allekirjoitan tämän. Äiti ja vanhempi veljistäni ovat diplomaattisia viilipyttyjä. Iskä, nuorin veljeni ja minä – eli kaikki firman kannalta ratkaisevat ihmiset – olemme temperamenttisia jästipäitä. Ilmankos toisinaan tulee mieleen vuodet, jolloin riitelimme iskän kanssa kotiintuloajoista. Suorastaan poikkeuksellista kiistelyn lahjaa edustanee se, että me osataan riidellä, vaikka oltaisiin samaa mieltä! Kas näin se käy:

Iskä: ”Haloo.”
Minä: ”Moi. Soitin vaan, että ehdittäiskö me ylihuomenna katsomaan sitä pidemmän tähtäimen suunnitelmaa vaikka aamusta, kun mä olen taas siellä hallilla?”
”En osaa sanoa, on niin pirun kiire.”
”Jaa, no pitäskö meidän sitten jutella rekrytointiasioista? Voisin perehtyä vähän henkilöstöjuttuihinkin.”
”Juu mutta NYT ei keskustella niistä.”
”No koska sitten? Koko ajan on kiire, eikö me puhuttu, että muutenkin tarvitsisi lisää porukkaa?”
”Juu juu, mutta kiire voi olla kahden viikon päästä ohi.”
”No hittoako mä siellä teen, kun sulla ei ole ikinä aikaa suunnitella mitään!”
”Ei tässä nyt tarvita suunnitelmia, kun pidät vaan huolta, että kauppa käy. Miten ne nettisivut?”
”No ne on ihan just valmiit, mutta kyllä tässä nyt muutakin täytyy viritellä kuin nettisiv…”
”Juu mutta ei nyt. Pidät vaan huolen, että myydään.”
”Mitä mä myyn jos kukaan ei ehdi toimittaa?!”
”No on se nyt helvetti! Kyllä tässä taas kohta ehtii. Mikset sä voi kuunnella, kun mä sanon, että myynti on nyt tärkeintä.”
”Kuuntelenhan mä!! Kyllä mä sen tiedän. Mutta kun mun pointti on, että muitakin osa-alueita pitää kehittää.”
”Tietenkin!!! Mutta ei just nyt. Nyt en helvetti ehdi tällaista vääntää, tajuutko?”
”Joo, joo.”
”No hyvä. Tuu sitte ni katotaan mitä ehditään.”
”Joo. Moro. ”
”Moi.”

Ikinä en voisi kuvitella puhuvani asiakkaalle tai edes kollegalle töissä moisin sanankääntein. Toisaalta tuskinpa hekään minulle. Mutta ehkä mekin jalostumme. Jos iskän, niin kyllä munkin pitää yrittää hillitä itseni. Koska periaatteessa me ollaan kuitenkin monesta asiasta samaa mieltä.

Vanhempi veljeni luki yllä olevan keskustelun. Hän ei koske putkiin eikä firmaan pitkällä tikullakaan, vaan on omistautunut viihdebisnekselle. Häntä nauratti, keskustelu oli kuulemma hyvin todenmukainen. Kai nyt, koska se on totta. Kuulemma kolmanneksen lyhentämällä siitä voisi saada johonkin esitykseen viihdyttävän setin.

Niin. Ehkä satsaammekin markkinointistrategian kärkenä Youtube-sketsiin, joka leviää maailmalle, ja sen jälkeen ovipumpun laulua ei voi estää!

Tuskin maltan odottaa.

There’s no bisnes like putkibisnes.

P.S. Kiitos muuten kaikesta positiivisesta palautteesta, jota olen saanut tästä blogista! 🙂

Vettä jo kolmannessa polvessa?

Suomalaisyrityksistä neljä viidestä on perheyrityksiä, joten kaipa niitä siksi kutsutaan talouden selkärangaksi. Isossa osassa näistä yrittäjä eläköityy seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olen välillä miettinyt, mitähän näille yrityksille tapahtuu – kuinka monella on jatkaja? Ihmettelen myös, miksi asiasta puhutaan niin vähän. Kun katson omaa, pitkälti akateemisesti koulutettua ja kansainvälisissä hommissa pätevöitynyttä ystäväpiiriäni, tulee välillä ilmi, kuinka ”siellä pohjoisessa” jonkun vanhemmilla on rakennusliike, kukkakauppa tai jonkinlainen palveluyritys. Silti harva miettii muuttamista maakuntaan. Pääkaupunkiseutu, ulkomaat ja isot yritykset uramahdollisuuksineen houkuttelevat enemmän kuin paikallinen tai piirikunnallinen liiketoiminta. Niin minuakin.

Nyt joudun kuitenkin pohtimaan tulevia valintojani. Viimeiset kymmenen vuotta olen työskennellyt it- ja asiantuntijapalvelualalla Suomessa ja Skandinaviassa, matkustellut maailmalla, auttanut kasvattamaan omaa ja asiakkaiden bisnestä, tavannut ison kirjon porukkaa tanskalaisista pankinjohtajista intialaisiin konsultteihin ja suomalaisiin hallitusammattilaisiin. Olen nauttinut suunnattomasti erilaisista näkemyksistä ja maailmankuvan avautumisesta. Ja nautin edelleen. On mahtava päästä toteuttamaan pätevien kollegoiden kanssa projekteja, joissa voi keskustella itseään fiksumpien ja kokeneempien ihmisten kanssa. On mieletäntä työskennellä porukassa, jolla on draivia kehittää asioita ja saavuttaa tuloksia.

Mutta meidänkin isällä on firma, papan ja hänen veljensä 1950-luvulla perustama putkibisnes. Ulospäin se on iso peltihalli, jossa kävin yläasteikäisenä tienaamassa rahaa ratsastustunteihin siivoamalla konttoria ja taukotiloja. Lukioikäisenä kesätöissä minut ylennettiin jo syöttämään ostolaskuja reskontraan ja laskuttamaan. Opintojen alettua hain oman alani töihin ja putkifirma jäi. Lopullisesti, kuten silloin ajattelin.

Pari vuotta sitten ounastelin jo isäni jäävän eläkkeelle, mutta hän ostikin serkkunsa yrityksestä ulos ja alkoi pyörittää firmaa yksin. Hänellä on nyt yksin vastuu liiketoiminnan menestyksestä. Ja se näyttää olevan kovaa työtä. ”Eikö tätä voitaisi tehdä vähän porukalla”, hän on monta kertaa sanonut.

Minulla on tällä hetkellä erinomainen työnantaja, joka ymmärtää, että elämäntilanteet muuttuvat ja joustoja tarvitaan. Sain sovittua, että teen nyt lokakuusta ensi kesään saakka osa-aikaista työtä. Suomeksi sanottuna minulla on pari päivää viikossa mahdollisuus palata kotopuoleen, perehtyä putkibisnekseen ja yhdessä muiden kanssa miettiä, mitä meidän perheyrityksen tulevaisuus näyttää. Kauanko iskä jaksaa? Myydäänkö firma muutaman vuoden päästä vai laitetaanko putket pakettiin ja pillit pussiin? Vai tuleeko minusta, veljestäni tai jostakusta muusta firman jatkaja? Vai alammeko satsaamaan innovaatioihin ja keksimään cleantechin saralta jotain uutta ja upeaa, jolla valloitetaan kehittyvät markkinat? (Jälkimmäinen perustuu niihin visioihin, joihin törmään töissä raportteja lukiessani jatkuvasti!)

Jo näin alkuvaiheessa on selvää, että edessä on iso sukupolvien, asintuntijapalvelu vs. konepaja -työkulttuurien ja temperamenttisten yksilöiden yhteentörmäys, joka antaa ajattelemisen aihetta puolin ja toisin. Siksi perustin tämän blogin. Ensisijaisesti omien ajatusteni purkamiseen, mutta toisaalta olen kiitollinen myös kaikista kommenteista. Tervetuloa.

Laura

P.S. Tämä on itse asiassa blogin toinen postaus. Jos katsot edellistä, huomaat, että tännekin asti eteneminen on vaatinut paljon sulattelua. 🙂

Ensimmäinen tapaaminen

Hurautin äitin vanhalla mersulla hallin pihaan. Astuin lumituiskusta sisään, huikkasin morot myymälässä tuotekuvastoja tutkiville nuorille asentajille – jotka katsahtivat minuun kummastuneina – ja kävelin muovimaton peittämät raput yläkerran konttoritiloihin. Kuinka monta kertaa olinkaan lakaissut hiekanmuruja, joulukuusenneulasia ja pölymakkaroita näiltä rappusilta, kun olin yläaste- ja lukioiässä tienannut rahoja ratsastustunteihin. Marssin vanhasta tottumuksesta iskän huoneeseen, jossa hän istui keskustelemassa minulle tuntemattoman, harmaantuneen miehen kanssa.

– No siinähän se Laura on, isäni sanoi.

– Tässä on Matti.

Matti nousi kättelemään hymyillen. Tiesin, että hän oli rahoittanut yritystä merkittävästi, kun iskä oli viime kesänä ostanut puolikkaan firmasta serkuiltaan.

– Sinä siis tulet nyt mukaan tähän hallitukseen, Matti sanoi ja nyökkäsin.

– Menetkö Laura laittamaan kahvit valmiiksi tuonne huoneeseen, niin me vähän Matin kanssa jutellaan vielä näistä bisneksistä.

Mä jäykistyin. Tiesin kyllä, että naisten paikka oli perinteisesti ollut kahvinkeittimen tai ostoreskontran äärellä, mutta se meno saisi nyt luvan loppua, jos kerran olisin mukana. Matti onneksi tajusi tilanteen ja ehdotti, että menisimme yhdessä hakemaan juotavaa. Sitten asetuimme kolmistaan neuvottelupöydän ääreen ja aloimme keskustella yrityksen tilanteesta ja siitä, mihin liiketoimintaan olisi kannattavinta panostaa.

– Sinäkö tähän nyt tulet isäsi jälkeen vai onko pidemmän tähtäimen tavoite myydä koko firma, Matti kysyi.

Nielaisin. Siinäpä se. Kolmannen sukupolven dilemma. Mielessäni kaikuivat kaverini sanat ”kyllähän sä siihen uraoravanpyörään pääset aina takaisin”. Niin kai. Ongelma oli vain se, että en varsinaisesti ymmärtänyt perheyrityksemme toimialaa, ja pölyinen, mappien reunustama työhuone, johon kulahtanut neuvottelupöytä oli raahattu, oli vähän toista kuin kiiltävät ja avarat toimistotilat, joihin olin viimeisenä kymmenenä vuotena tottunut. Pari kuukautta lapsuuteni maalaiskaupungissa, ja nykyinen kansainvälinen mindset olisi muisto vain. En ollut vielä valmis päätöksiin. Mutta parin vuoden sisällä olisi tehtävä ratkaisuja.