Tsemppiä konkareilta

Päivätöiden tiimellyksessä olen taas päässyt keskustelemaan pitkänlinjan yritysjohtajien kanssa. Eräällä illallisella puheeksi tuli tämä meidän pieni bisneksemme, ja konkariyrittäjät suorastaan innostuivat.
”No ei se ole kuin jotain parin millin liikevaihto”, selitin.
Olimme koko päivän keskustelleet pörssiyritysten kilpailukyvystä.
”Älä nyt vähättele, sellaisia ne perheyritykset ovat!”, miehet kannustivat.
”Miten teillä on hallitustyö järjestetty?”
”Ja entä sukupolvenvaihdos, susta tulee vielä toimitusjohtaja!”
Ja niin edelleen. Se oli tsemppaavaa. Tietenkin. Ja samalla mietin, missä mun kuuluisa positiivisuuteni on, kun mietin oman firman asioita. Näen vain liudan kehityskohteita. Vaikka toki olemme saaneet asioita kehitettyä tämänkin reilun puolen vuoden aikana.
”Meillä tuo positiivisen palautteen antaminenkin on vähän niin ja näin. Kun viimeksi soitin, iskä manasi kuinka puhelin soi niin ettei ehdi töihin syventyä. Äiti aina muistaa välillä sanoa, kuinka tyytyväisiä ne ovat kehitykseen.”
Kaikki illallispöydässä nauroivat.
”Just näin, asiakkaat vievät niin paljon aikaa, ettei töitä ehdi tekemään”, eräs johtajista hekotti.
”Sama se on ollut meilläkin. Äiti aina välillä muistaa sanoa, että kyllä isäsi on sinusta ylpeä”, eräs heistä tunnusti.
Kai se on sukupolvien välinen kuilu sitten myös palautteen antamisessa. Pois turha tunteilu ja tarvittaessa kova ääni käyttöön. Kyllä sen pelin osaan minäkin. Juuri eilen vänkäsin taas yhteisen kahvitteluhuoneen puolesta: en halua, että paja ja toimisto erotellaan. Uskon vilpittömästi, että me tarvitaan toinen toistemme ideoita.

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, se olikin lähes ainoita asioita, joista olimme iskän kanssa eri mieltä. Olen saanut AaltoPron koulutusohjelmasta hyviä työkaluja toiminnan kehittämiseen, ja olen huomaavinani, että mua kuunnellaan paremmin kuin syksyllä. Mahtavaa. Harjoitustyö pitäisi saada valmiiksi ennen viikon päästä koittavaa Nizzan-lomamatkaa, ja siihen aion laatia todella konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, ei mitään korkealentoisia teorioita.

”Nizzahan onkin mukava paikka”, iskä totesi. ”Myö lähdetäänkin sinne vävypojan ja tilintarkastajan kanssa ensi keväänä ja mennään Monacon formulakisoihin. Sähän oot laittanu siihen mennessä firman kuntoon.”

We’ll see about that! 🙂

P.S. Mä olen ottanut tavaksi avautua firman haasteista aina tilaisuuden tullen. Moni haluaa auttaa, ja toisaalta mä en halua olla ongelmineni yksin. Niinpä taas keskustelimme erään yritysjohtajan kanssa lentokoneessa teollisuusalan yrityksen liiketoiminnan kehittämisestä. Kuuntelin hänen vinkkinsä korva tarkkana ja kirjasin ne jälkikäteen kesken olleen kirjan takasivulle.

Advertisement

Helikopteriperspektiivi

Tällä viikolla on taas ”töissä-töissä” (siis päivätyössäni, joka on työtä ilman minkäänlaista omistussuhdetta; aivan kuten ”kotona-kotona” on lapsuudenkodissa) ollut suunnattoman mielenkiintoista. Vedän muuan projektia, johon kuuluu pörssiyritysten johtajien ja muiden elinkeinoelämän vaikuttajien tapaamista, ja tämän viikon rytmi on ollut seuraava: maanantaina näitä tapaamisia, tiistaina kädet savessa putkifirmassa, keskiviikkona ja torstaina taas näitä sivistyneitä keskusteluja. Ja perjantaina työpuheluihin vastailua ja putkifirman webbisivuprojektin viimeistelyä kotona keittiönpöydän ääressä. Eli toisina päivinä on käyttöä jakkupuvulle ja Kate Spaden silkkipuserolle, kohteliaille käytöstavoille ja konditionaalille. Toisina päivinä riittää t-paita ja hieman suoraviivaisempi kommunikaatio.

”Tämä on kyllä niin äärestä laitaan, että et uskokaan”, naurahdin yhdelle työpaikkani johtajista, kun olimme taas päättäneet yhden keskustelun ja hallitusvaikuttaja oli hyvästelty. Jatkoin:

”Eilen istuin kotopuolessa hallinnurkassa ihmettelemässä mig-, tig- ja puikkohitsauksen eroja, ja tänään taas keskusteltiin isoista jutuista, niin kuin nyt näistä globaaleista megatrendeistä ja hallitustyöskentelyn eroista eri omistuspohjaisissa yhtiöissä.”

”No, tämä on hyvää kokemusta sulle. Johtaja tarvitsee myös sitä helikopteriperspektiiviä”, sanoi tämä kokenut kollegani hyväntuulisesti.

Toden totta. Tosin koen itseni lähinnä konsultiksi, joka yrittää saada kasaan mahdollisimman monia näkökulmia, jotta ymmärtäisin, mihin on tärkeää keskittyä.

Toissa viikolla kävin  tapaamassa putkifirman isoa asiakasta. Aiemmin en tiennyt edes, mihin tarkoitukseen he ostavat, mutta nyt tiedän, ja lisäksi ymmärrän, mitä parannuksia olisi hyvä tehdä, jotta he olisivat entistä tyytyväisempiä. Taisipa asiakas asettaa eteeni jopa yhden kultajyväsen, johon on meidän iskän kanssa on syytä paneutua tarkemmin.

Kokemus oli tosi hyödyllinen, ja koitankin saada sovittua lisää asiakastapaamisia. Olen vielä toistaiseksi sopivan pihalla asioista, jotta voin sanoa heille ”kerro mitä ajattelet yhteistyöstänne”. (Vai pitäisikö sanoa ’yhteistyöstämme’? En osaa päättää!)  Koska en ole toimialan asiantuntija, minun on helppo kysyä yksinkertaisiakin kysymyksiä ja saada rehellisiä vastauksia. Nämä asiakkaiden näkemykset taas antavat sopivasti selkänojaa viedä läpi muutoksia. Asiakkaitakaan tuskin häiritsee se, että kerromme välittävämme heidän mielipiteistään – päinvastoin. Ja lisätään nyt vielä se juttu, että yksi meikäläisen elämän driving forceista on uteliaisuus, jota tässä pääsee toteuttamaan. Joskus joku –  hmm, itse asiassa aika moni – on kommentoinut, että kaikkeen ei tarvitse nokkaansa tunkea. Mutta olen myös kuullut Risto Siilasmaan kertovan, kuinka hän haluaa hallitukseensa uteliaita ihmisiä. Joten ei se niin paha juttu ole!

Tässä siis ollaan nyt ihan win-win-asemissa! 🙂