Tsemppiä konkareilta

Päivätöiden tiimellyksessä olen taas päässyt keskustelemaan pitkänlinjan yritysjohtajien kanssa. Eräällä illallisella puheeksi tuli tämä meidän pieni bisneksemme, ja konkariyrittäjät suorastaan innostuivat.
”No ei se ole kuin jotain parin millin liikevaihto”, selitin.
Olimme koko päivän keskustelleet pörssiyritysten kilpailukyvystä.
”Älä nyt vähättele, sellaisia ne perheyritykset ovat!”, miehet kannustivat.
”Miten teillä on hallitustyö järjestetty?”
”Ja entä sukupolvenvaihdos, susta tulee vielä toimitusjohtaja!”
Ja niin edelleen. Se oli tsemppaavaa. Tietenkin. Ja samalla mietin, missä mun kuuluisa positiivisuuteni on, kun mietin oman firman asioita. Näen vain liudan kehityskohteita. Vaikka toki olemme saaneet asioita kehitettyä tämänkin reilun puolen vuoden aikana.
”Meillä tuo positiivisen palautteen antaminenkin on vähän niin ja näin. Kun viimeksi soitin, iskä manasi kuinka puhelin soi niin ettei ehdi töihin syventyä. Äiti aina muistaa välillä sanoa, kuinka tyytyväisiä ne ovat kehitykseen.”
Kaikki illallispöydässä nauroivat.
”Just näin, asiakkaat vievät niin paljon aikaa, ettei töitä ehdi tekemään”, eräs johtajista hekotti.
”Sama se on ollut meilläkin. Äiti aina välillä muistaa sanoa, että kyllä isäsi on sinusta ylpeä”, eräs heistä tunnusti.
Kai se on sukupolvien välinen kuilu sitten myös palautteen antamisessa. Pois turha tunteilu ja tarvittaessa kova ääni käyttöön. Kyllä sen pelin osaan minäkin. Juuri eilen vänkäsin taas yhteisen kahvitteluhuoneen puolesta: en halua, että paja ja toimisto erotellaan. Uskon vilpittömästi, että me tarvitaan toinen toistemme ideoita.

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, se olikin lähes ainoita asioita, joista olimme iskän kanssa eri mieltä. Olen saanut AaltoPron koulutusohjelmasta hyviä työkaluja toiminnan kehittämiseen, ja olen huomaavinani, että mua kuunnellaan paremmin kuin syksyllä. Mahtavaa. Harjoitustyö pitäisi saada valmiiksi ennen viikon päästä koittavaa Nizzan-lomamatkaa, ja siihen aion laatia todella konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, ei mitään korkealentoisia teorioita.

”Nizzahan onkin mukava paikka”, iskä totesi. ”Myö lähdetäänkin sinne vävypojan ja tilintarkastajan kanssa ensi keväänä ja mennään Monacon formulakisoihin. Sähän oot laittanu siihen mennessä firman kuntoon.”

We’ll see about that! 🙂

P.S. Mä olen ottanut tavaksi avautua firman haasteista aina tilaisuuden tullen. Moni haluaa auttaa, ja toisaalta mä en halua olla ongelmineni yksin. Niinpä taas keskustelimme erään yritysjohtajan kanssa lentokoneessa teollisuusalan yrityksen liiketoiminnan kehittämisestä. Kuuntelin hänen vinkkinsä korva tarkkana ja kirjasin ne jälkikäteen kesken olleen kirjan takasivulle.

Advertisement

Uusi vuosi, epäselvät sävelet ja se lupaus

Hyvää uutta vuotta blogiin! Voisin syyttää hiljaiselosta joulukiireitä tai Huuman tekemistä, mutta oikea syy on se, että ajatukseni firman suhteen vaihtelevat viikosta ja päivästä toiseen. Lokakuussa sovin itseni kanssa, että katselen nyt meininkiä rauhassa vuodenvaihteeseen saakka. Kuvittelin kai, että saan selväksi ne kaksi tärkeintä asiaa: mitä firmassa tulee ensisijaisesti kehittää ja mitä itse haluan. No, en saanut, ja siksi kai tämä kirjoittaminen niin vakeaa onkin.

Kehityskohdista tärkein olisi saada luottopakki tai pari jakamaan työnjohdollista vastuuta. Homman nimi on se, että iskä on niin kädet savessa koko ajan, että kehitystyö jää täysin arjen jalkoihin. Mun on toki ollut helppo tehdä itsenäisesti markkinointia ja nettipuolen kehitystä, mutta pitäisi keksiä jokin keino nousta päiväksi arjen yläpuolelle, koota terävimmät päät paikalle (plus meikäläinen 🙂 ja pitää vanha kunnon strategiaworkshop.

Toisaalta yksi tulevaisuuden polttavia kysymyksiä on se, mikä rooli mulla ja mun veljellä on firmassa, ja ennen kuin se tiedetään, on hankala lyödä kehitysstrategioita lukkoon. Siitä taas pääsemmekin kysymysmerkkiin numero kaksi, eli mitä itse haluan. Kolme viime kuukautta ovat tarjonneet onnistumisia, mutta olen työskennellyt enimmäkseen mukavuusalueellani. Esimerkiksi talouskysymyksissä olen kääntynyt samantien talousvastaavamme tai tilintarkastajan pakeille. Lisäksi kaksi päivää viikossa on melko vähän perehtymiseen, varsinkin kun olen tehnyt osan töistä etäältä ja antanut päivätyöni määrätä kalenterin suunnittelun. Välillä ihan tarkoituksellakin. Pakko myöntää, että jopa keskellä organisaatiomuutoksia päivätyöni tuntuu selkeältä ja tavoitteelliselta. Tiedän, mitä pitää saada aikaan ja suurimmalta osalta myös sen, miten se tehdään. Ihmiset ovat enimmäkseen innostuneita ja heittäytyvät mielellään keskusteluihin siitä, miten asiat saataisiin rullaamaan vieläkin paremmin. Putkifirmassa tulee usein tunne, että olen kehitystoiveineni ihan yksin. Tai kehityskohdat kyllä nähdään, mutta niiden työstäminen porukalla on hankalaa, esimerkiksi juuri tuon ajanpuutteen takia.

Juuri ennen joulua meillä oli putkifirmassa koko henkilökunnalle kakkukahvit. Asentajat ja muu porukka kokoontuivat syömään täytekakkua ja vastaanottamaan joululahjansa. Lompsin paikalle, kun porukka hiljaisina ryysti kupeistaan ja lusikoi kakkua.
“Eikö täällä pidetä virallisia puheita ollenkaan”, heitin jotain sanoakseni.
“Sähän voit pitää puheet. Kerrot kuka olet ja mitä teet”, iskä sanoi.
Vilkaisin haalaripukuista työntekijäkuntaa, joista osa muisti minut pikkutytöstä tai viimeistään siitä, kun olimme ystäväni ja pikkuserkkuni kanssa käyneet yläasteella ja lukiossa tienaamassa rahaa siivoamalla hallia. Toiset taas olivat pikkuveljeni kaveripiiriä; heille olin lähinnä se isosisko, joka käski joskus pitää pienempää meteliä uima-altaalla. Ja sitten oli monta miestä, jotka tiesin korkeintaan etu- tai sukunimeltä.
“Voinhan mä jotain sanoa”, totesin. Itse asiassa olinkin odottanut luontevaa tilannetta jutella kaikkien kanssa. Siinä kakkulautanen kourassani esittelin itseni, kerroin mistä tulen ja mitä olen viime aikoina tehnyt, ja kuinka tavoitteena on varmistaa, että saamme asiakkaita ja töitä ensi vuodellekin. Iskä heitti jotakin huonoista suhdanteista, mutta minä siteerasin lehdestä lukemaani uutista euroalueen taloustilanteen kohenemisesta ja toivoin parempaa ensi vuotta. Sitten sanoin jotain tämäntapaista:
“Minähän en ymmärrä kovinkaan paljon noista töistä, mitä te teette, eilä se ole tarkoituskaan. Mutta olen varma, että teillä on ideoita tai ajatuksia siitä, miten teidän työntekoa voisi parantaa tai mitä asioita voitaisiin tehdä eri lailla. Olisi kiva jos kertoisitte, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä. Koska kuten sanottu, te olette taas asiantuntijoita aillä puolella.”
Tuntui, että jokainen suustani pudonnut sana kuulosti helsinkiläisen konsultin puheelta, vaikka mitä yritin.
Katsoin porukkaa.
Hiljaisuus. Ihmiset tuijottivat enimmäkseen kengänkärkiään tai seiniä.
Olin ihan varma, että puolen tunnin keskustelu kenen tahansa kanssa antaisi paljon uusia ajatuksia, mutta mikähän voisi olla oikeanlainen foorumi siihen? Ei ainakaan tämä.
“No laitekannassahan on uusittavaa, ihme, että olette näinkin hyvin pärjänneet noilla vehkeillä”, sanoi iskä. Osa miehistä naurahtii ja loi ympärilleen tietäväisiä katseita. Sitten keskustelu siirtyi johonkin työmaahan ja pyhien miehitykseen.
“Mutta sen verran vielä tosta, mitä Laura on tehnyt, niin nyt ollaan tehty markkinointia ja kampanjaa ja saatu uusi nimi ja uudet nettisivut ja sieltä jo tarjouspyyntöjä, että kyllä tässä paljon on saatu aikaan”, iskä sanoi.

Kai sen voi noinkin nähdä. Iskän toive oli, että hankkisin myyntiä, joten siinä mielessä tämä on ollut ihan kohtalainen startti. Mutta kun mä haluan kehittää myös monta muuta asiaa, ja niitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Kaipaan ulkopuolista bollplankia ja näkemystä. Niinpä lupaukseni uudelle vuodelle on tämä: menen helmikuussa alkavalle Aalto Executive Educationin liiketoiminnan kehitys -kurssille, joka on suunnattu ”korporaatioista pk-yrityksiin siirtyville asiantuntijoille”. Käyn siis kurssin ensin, ja sen jälkeen päätän, millaisen rollin haluan putkiliiketoiminnan kehityksessä, vai viihdynkö sittenkin paremmin Helsingissä konsulttien keskellä.

Laura

P.S. Kuva ei luonnollisesti liity tekstiin mitenkään. 😉

”Varm i kläderna”

Pari viikkoa sitten olin putkifirmassa käymässä samana päivänä kuin ruotsalainen tavarantoimittaja, jonka kanssa yritys on tehnyt yhteistyötä jo pitkään. Muistin hänet edelliskerralta noin viidentoista vuoden takaa, kun hän ja pari saksalaista bisnestuttua olivat saunomassa mökillämme, ja iskä oli värvännyt minut mukaan tulkin ja tarjoilijan rooliin. Tälläkin kertaa pääsin toimimaan tulkkina. Sivumennen sanoen, en voi kuin hämmästellä ja vähän ihaillakin, kuinka sadan englannin sanan repertuaarilla operoivat ihmiset ovat onnistuneet vuosikausia hieromaan kauppaa keskenään ja myymään saksalaista teknologiaa Venäjälle tai parhaassa tapauksessa takaisin Saksaan!

Päivän päätteeksi ruotsalainen heitti mut autollaan rautatieasemalle. Juttelimme yrityksestä, ja hän totesi, että ”isäsi on varmasti tyytyväinen, kun autat”.  Hän kehui mulle kovasti isäni ammattitaitoa teknisellä puolella mutta myönsi, että tekemistä varmasti riittää.

”Men innan du börjar, måste du bli varm i kläderna.”

Eli ennen kuin aloitat, on hyvä totutella uusiin saappaisiin. Tai ”lämmetä vaatteiden sisällä”, kuten se ruotsiksi ilmaistaan. Se neuvo tuntui erityisen osuvalta kauniina mutta hyytävän koleana syyspäivänä. Asemalla heilutin hyvästiksi ja juoksin suoraan laiturille Helsingin-junaan. En edes ehtinyt ostaa lippua. Nousin ravintolavaunuun, palkitsin itseni Happy Joella ja tungin perjantaitäydelle plyysisohvalle. Näpäytin iPhonen auki ja aloin käydä läpi päivätyöni meilejä, mutta homma keskeytyi, kun vieressäni istunut keski-ikäinen mies alkoi jutella. Kävi ilmi, että hän oli hämäläinen tilintarkastaja, ja pian huomasinkin kuuntelevani ihan kiinnostuneena hänen näkemyksiään yrittäjien taloushallinnon osaamisesta ja HTM-tilintarkastajien asemasta. Kuluu se matka näinkin, ajattelin.

Tilintarkastajan toisella puolella istui joukko pohjoiskarjalaisia parikymppisiä poikia huppareissaan. Eräs heistä puuttui keskusteluumme ja ihmetteli, miksi jaksoimme jauhaa talousasioista. Hän kehui rakentaneensa ja myyneensä jo kaksi taloa. Ja vaikka voitto ei ollut ollutkaan kummoinen, rakentaminen oli sentään ”oikeita töitä”.

”Mutta sitä mie en tajua, miksi pitäisi opetella jotain liiketaloutta? Mie osaan rakentaa, ja eikö se riitä rakennusfirmaan? Voin mie maksaa kirjanpitäjälle, että pitää kuitit tallessa”, poika kommentoi ja tuijotti minua silmin,  jotka kavalsivat, että virvokkeita oli nautittu Joensuusta asti. ”Ja jos mie tarviin tollasta lakimiestä, mie soitan siulle”, hän totesi minulle. ”Etkö sie oo joku lakimies? Anna numero!”

Tilintarkastaja purskahti nauramaan. Muakin nauratti, sillä hetken tunsin itseni puumanaiseksi. Koitin ohjata keskustelun takaisin asialliselle raiteelle.

”En mä ole lakimies. Mulla on kauppatieteiden koulutus, mutta ei se sitä tarkoita, että osaisin kaiken, mitä tarvitsisi tietää esimerkiksi veroista tai sopimuksista tai laskennasta. En todellakaan. Mutta ainakin mulla on käsitys siitä, mitä mä en osaa, ja niihin asioihin mä voin sitten pyytää ammattilaisen apuun.”

Poika kuunteli mutta ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Keskustelimme vielä hetken rakennusyrittäjän elämästä, kunnes juna rullasi Helsingin ratapihalle. Keräsin kamppeeni ja kiitin matkaseuraani.

Kävellessäni keltaisten lehtien täplittämän puiston läpi kotiin mietin päivän aikana käymiäni keskusteluita. Pohdin putkibisnestä ja sitä, mitä tiedän osaavani (kuten markkinointia ja asiakaspalvelua) ja mitä osaan, vaikken sitä tiedostakaan. Mietin myös asioita, joita tiedän, etten osaa (kuten talonrakentamista tai arvonlisäverotusta) ja sitä, kuinka paljon on vielä ihan hämärän peitossa. Siis firmaan vaikuttavia asioita, joista mulla ei ole aavistustakaan. Mitä suurempi tiedon valtameri, sitä pidempi tietämättömyyden rantaviiva, sanotaan. Ja sitten lopulta mietin, olenko vähän liian akateeminen näin käytännölliseen hommaan? Ajattelenko liikaa sen sijaan että vain tekisin? Vai onko mun roolini olla juuri se, joka miettii tulevaisuutta vähän korkeammalla tasolla ja jättää ne tarjousdokumentit ja työmaapiirustukset suosiolla muille? Kuinka paljon käytäntöä pitää ymmärtää, että asioita voi kehittää?

Olin sen perjantain aikana oppinut taas uutta tuon organisaatioin toiminnasta, asiakkaista, kumppaneista (ainakin yhdestä!) ja esimerkiksi tulevaisuuden energiantuotannon trendeistä. Lisäksi olin oivaltanut paljon pieniä asioita, kuten sen, että ”anturi” on ruotsiksi ”givare”,  ja että ulkomaankauppaa voi käydä myös huonolla englannilla ja elekielellä, vaikka se teoriassa tuntuu mahdottomalta.

Nämä asiat kaiversivat minua koko seuraavan viikon, kun painoin töitä asiantuntijaorganisaatiossamme, mutta enimmäkseen mukavuusalueellani. Viikonloppuna sienimetsässä oli aikaa rauhoittua ja keskustella toisella alalla työskentelevien ystävieni kanssa mm. organisaatiopsykologiasta ja NLP:stä. Tulin siihen tulokseen, että mun pitää nyt taistella luontaista kärsimättömyyttäni vastaan ja koittaa oppia lisää putkibisneksen logiikasta, ennen kuin menen esittelemään ehdottomia näkemyksiäni siitä, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. Mä haluan kuunnella ihmisiä. Ja haluan myös kertoa heille, että heitä on kuunneltu.

Eli tästä eteenpäin satsaan myynnin kehittämiseen, jotta saamme tilauskirjat täyteen. Se on – kuten edellispostauksen kiivaasta sananvaihdosta ehkä muistat! – prioriteetti numero yksi. Samalla opettelen tuntemaan vielä paremmin ihmisiä ja toimintaa. Haastattelen asiakkaita ja kumppaneita. Koitan ymmärtää, mikä – palkan lisäksi – motivoi asentajia. Annan itselleni aikaa tämän vuoden loppuun.

Silloin mun pitäisi jo pystyä ehdottamaan oikeita kehityskohteitaolla. Eli olla vähän enemmän ”varm i kläderna”. Talvipakkasesta huolimatta. 🙂 Eller hur?