Unelmoiva intohimotyöläinen vai velvollisuudentuntonsa vanki?

Mikä on unelmasi? Päästä lomalle New Yorkiin on yksi vakiovastauksistani. 🙂

Tällä viikolla silmiini osui tämä klassikkotarina kalastajasta ja liikemiehestä:

Amerikkalainen liikemies vieraili pienessä espanjalaisessa kalastajakylässä. Kalasatamassa hän huomasi kalamiehen kiinnittämässä venettään laituriin. Kalastaja oli saanut melkoisen saaliin. Liikemies kysyi kalastajalta: “Kuinka pitkään sinulla meni tuon saaliin saamiseksi?”
Kalamies vastasi: “Muutama tunti.”
Liikemies oli ällistynyt. “Etkö sinä tajua, että voisit moninkertaistaa tulosi, jos kalastaisit koko päivän?” Kalamies ihmetteli, miksi hän sitä haluaisi – nykyinen saalis kun riitti rahoittamaan hänen ja hänen perheensä elämän.
“Mitä sinä sitten teet ajallasi?” kysyi liikemies kulmiaan nostellen.
“No, minä nukun pitkälle aamuun, leikin lasteni kanssa, soittelen kitaraa, kävelen pitkin rantoja ja istun pitkiä iltoja kavereideni kanssa viiniä siemaillen”, vastasi kalamies.
“Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä. Katsopas nyt, jos kalastaisit neljä kertaa enemmän, voisit kasvattaa omaisuuttasi niin, että voisit pian palkata alaisia kalastamaan. Siten moninkertaistaisit pian omaisuutesi. Seuraavaksi voisit muuttaa perheesi kanssa pääkaupunkiin ja johtaa yritystäsi sieltä. Voisit laajentaa toimintaasi koko maahan ja johtaa miljoonia tuottavaa kalastusyritystä.”
“Ja kauanko tähän menisi?” kysyi kalamies.
“Sellaiset 15-20 vuotta. Mutta eihän se ole aika eikä mikään imperiumin perustamisessa.”
“Mutta mitä sitten?”
“No, paras osa on vielä kuulematta. Kun olet kasvattanut liikevaihdon satoihin miljooniin, myyt koko roskan parhaiten tarjoavalle. Nettoat miljardeja! Sitten voit vetäytyä eläkkeelle, muuttaa vaikka johonkin pikkukylään, nukkua pitkälle aamuun, peuhata muksujen kanssa, soitella kitaraa, kävellä pitkin rantoja ja vaikka viettää aikaa kavereidesi kanssa viiniä siemaillen!”
“Mutta sitähän minä teen jo nyt”, sanoi kalamies.

Tarina löytyy mm. Lauri Järvilehdon blogista. Eikö herätäkin miettimään, mikä on itse kunkin oma unelma?

Unelmointia…

Viime viikolla töissä-töissä istuin avokonttorissa ja mainitsin lähellä istuville kollegoille jotakin laskentastandardeista.

”Mä en voisi ikinä tehdä sellaisten parissa töitä, olisiko vähän tylsää”, kommentoi eräs kollegoistani provokatorisesti.

”Toisin kuin nyt: me varmaan tässä toteutetaan omaa unelmaamme, kun istumme naputtamassa kuka mitäkin dokkaria, vai mitä?”, mä kuittasin ja jatkoin: ”Jos unelmaduunista puhutaan, niin oikeestihan mun pitäisi olla Intiassa pyörittämässä joogastudiota tai Amerikassa ratsutallilla!”

Muut hörähtivät, ja keskustelu tyrehtyi. Jäin kuitenkin miettimään, olisivatko ne unelmiani. Olen ollut vuosikausia hevostallilla, ja harrastuksena se oli loistava. Mutta en ole koskaan halunnut omaa pollea – se vie yksinkertaisesti liikaa rahaa ja aikaa, ja olen jäädyttänyt tarpeeksi monta kertaa varpaani raviradan varikolla. Eikä joogatakaan jaksa joka päivä, ainakaan tuntikausia. Sitä paitsi niin ihana maa kuin Intia onkin, onhan se kaamean sekasortoinen. Ja jos harrastuksesta tekee työn, miten enää rentoutuu?

Mikä sitten ajaa minua testaamaan perheyrittäjän elämää? Velvollisuudentunto vanhimpana lapsena? Varmaankin. Eipä tarvitse kuunnell syytöksiä, kuinka ”olisihan tuossa ollut yritys, mutta ketään teistä ei näköjään kiinnostanut”. Toisaalta olen pyöritellyt asiaa niin monta vuotta päässäni, että jonkinlaisesta unelmastakin voisi ehkä puhua. En kuitenkaan ole saanut asiaa ratkaistua, ja rehellisesti sanottuna nyt parin kuukauden jälkeen olen moneen otteeseen miettinyt valintaani. Voisin ihan hyvin tavoitella lisähaasteita päivätyössäni ja elää tasaisen mukavaa kuukausipalkkalaisen elämää. Ja mulla on hyvä työ. Miksi se ei tunnu riittävän?

…vai upshiftausta?

Toisen näkökulman aiheeseen sain, kun ystäväni Teea lähetti minulle pari päivää sitten Taloussanomien artikkelin, jossa puhuttiin intohimotyöläisten ajasta ja upshiftaamisesta.

Vastedes uuden sukupolven intohimotyöläiset päätyvät monen yhtäaikaisen homman tekemiseen ihan huvikseen.

”Intohimoduunarit tekevät mitä mieleen tulee. Työnkuva voi olla kaksinainen: toinen jalka vakavassa toimistotyössä, toinen sitten siinä omassa intohimossa, oli se sitten puutarhanhoito tai vaikka virkkaus”, kertoo Finpron tulevaisuustutkija Elina Hiltunen.

Joo-o, tosin toistaiseksi tämä putkisäätö ei ole kyllä ladannut akkuja vaan pikemminkin kärventänyt piuhoja…

”Täysin eri alan homman kieltäminen ei ole työnantajalta fiksua. Päinvastoin, innostava ja epätavallinen sivutyö voi antaa uusia ideoita päätyönkin tekemiseen.”

Tästä olen samaa mieltä. Myyntikatteet, henkilöstöasiat tai aiemminkin jo mainitun it-ympäristön kiroil…kehittäminen eivät ole ikinä olleet vastuualueitani, mutta nytpä pääsen loikkaamaan tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ottamaan kantaa niihinkin. Osaaminen kasvaa. Tai ainakin ongelmat jalostavat luonnetta.

Tulin siihen lopputulokseen, että valintani ovat osin velvollisuudentunnetta ja osin uteliaisuutta sekä halua kehittää itseään ja  liiketoimintaa. Ja kuorrutteena kakun päällä on tietenkin unelma siitä, että tästä voisi ajan mittaan tulla jotakin isompaa.

Eilen olin miehen ja kavereiden kanssa täällä Helsingissä Kuja-kortteliravintolassa syömässä (suosittelen, kiva paikka!), ja kun pojat jatkoivat matkaa baareihin, mä kävelin kotiin.

Hakaniemen torin kohdalla alkoivat kumista ilotulituksen äänet, joten kävelin rantaan katsomaan. Raketteja ammuttiin Oopperatalolta, jossa oli käynnissä menestyneitä kasvuyrittäjiä juhlistava palkintogaala. Joskus aiemmin olen ollut vastaavanalaisessa tapahtumassa. Muistan hyvin juhlavan tunnelman, iltapuvut ja smokit, viileän samppanjan, upeat kukkalaitteet; voittajien tuuletuksen ja alemmille palkintosijoille jääneiden kohteliaat yritykset peittää pettymystään. Menestyjiä silti joka ikinen. Loiston keskellä olen ehkä ollut vähän kateellinenkin: olisiko minunkin pitänyt uskaltaa tehdä jotain omaa?

Samalla olen ymmärtänyt, että nämä juhlat ovat vain promillen murto-osa yrittäjyyttä. Menestyksen pohja muurataan ihan muualla – farkuissa tai haalareissa, oikuttelevien nettiyhteyksien, henkilöstön pulmien, vaativien asiakkaiden ja yömyöhään palavien toimiston valojen äärellä.

Ja vaikka rannassa ilotulitusta katsellessani tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi, jollain tavalla tunsin kuitenkin olevani paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin.

***

(Tarinan sentimentaalisesta lopusta huolimatta haluan ilmoittaa, että putkifirmalle suunnittelemani kohdistettu mainoskampanja on jo tuottanut useamman varteenotettavan tarjouspyynnön, että kyllä tässä kädet savessa hommia painetaan, eikä vain haaveilla! ;))

Advertisement

Henkilökuntaaa!!! Eiku…

Kävin viime keskiviikkona työmatkalla Tukholmassa, ja koneessa Kauppalehteä selaillessani osui silmiini alla oleva kuva. Juttu kertoi Aalto-yliopiston Liiketoiminnan kehitys -koulutuksesta, joka on suunnattu isoista firmoista pienempiin yrityksiin siirtyville. Aika hyviä pointteja myös omalle kohdalleni.

Esimerkiksi nyt kohta 6. Tästä ei ole kauankaan, kun kyllästyin putkifirman pätkivään nettiin ja työnteon sijaan kulutin puolet päivästä puhelinoperaattorin puhelinjonossa ja lopulta keskusteluissa asiakaspalvelijan kanssa. Keskustelun lopputulos oli, että kaiken pitäisi toimia, ja jos ei toimi, vika on ainakin jossain muualla kukn operaattorin tuottamassa palvelussa tai operaattorin toimittamissa laitteissa. Tietenkin! Asiakkaan vastuu. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että langaton verkko ei ulotu yläkerran toimistohuoneisiin asti, joten nököttäessäni koneeni kanssa iskän toimistossa joudun käyttämään langallista nettiä. Hyvä on, unohdetaan wlan. Lounastunnilla hain sähköliikkeestä itselleni ikioman nettipiuhan, mutta kun olin kiinnittämässä sitä seinään kävikin ilmi, että kotelossa on toki reiät kahdelle nettipiuhalle, mutta toisen sisällä ei ole mitään. No voi helvata!

Samana iltapäivänä kysyin sähkömiestä asentamaan toisen linjan, mutta koska tuotannossa on kiire, häntä tarvitaan nyt muualla. Siispä lainaan edelleen huoneen ainoaa piuhaa iskän läppäriltä ja havahdun silloin tällöin iskän kiroiluun, kun sähköpostit eivät kulje. ”No ei ne mene, kun mulla on taas tää sun nettipiuha!” muistutan. Rasittavaa, mutta jospa sähkömies pian ehtisi hoitaa tilanteen. Tai sitten mun on mentävä neukkariin oman piuhan päähän, mutta yksin ja erillään istuminen on melkein kuin istuisi kotona Helsingissä, joten koitan sitkistellä. Ja nautin niistä päivätyöni hetkistä, kun ongelmien koittaessa voin vain viedä koneen IT-osastolle ja saan tunnin päästä tekstarin, jossa kerrotaan, että kaikki on korjattu ja koneen voi noutaa.

Huomenna meillä on erään it-järjestelmän käyttöönottoon liittyvä koulutus, ja olipa vaikeaa kerätä porukkaa kokoon, kun kukaan ei käytä sähköistä kalenteria. Kun tarkemmin mietin, en ole ikinä ollut yrityksessä, joka ei käytä sähköistä kalenteria! Tuli siinä sumpliessani mieleen, miten työlästä mahtoi ennen olla, kun kaikki piti soitella läpi puhelimella. Vai faksilla? Vai kirjekyyhkyjen avullako viestittiin?! 🙂

Niinpä huomenna on jo puoli voittoa, jos kaikki ovat paikalla koulutuksessa. Ja jos kouluttaja muistaa ottaa projektorin mukaan, sillä sellaistahan meillä ei myöskään ole. Itse asiassa kouluttajan viimeinen kysymys oli ”onhan teillä netti”, ja minä vakuutin, että tottahan toki. Fingers crossed! 🙂

Vettä jo kolmannessa polvessa?

Suomalaisyrityksistä neljä viidestä on perheyrityksiä, joten kaipa niitä siksi kutsutaan talouden selkärangaksi. Isossa osassa näistä yrittäjä eläköityy seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olen välillä miettinyt, mitähän näille yrityksille tapahtuu – kuinka monella on jatkaja? Ihmettelen myös, miksi asiasta puhutaan niin vähän. Kun katson omaa, pitkälti akateemisesti koulutettua ja kansainvälisissä hommissa pätevöitynyttä ystäväpiiriäni, tulee välillä ilmi, kuinka ”siellä pohjoisessa” jonkun vanhemmilla on rakennusliike, kukkakauppa tai jonkinlainen palveluyritys. Silti harva miettii muuttamista maakuntaan. Pääkaupunkiseutu, ulkomaat ja isot yritykset uramahdollisuuksineen houkuttelevat enemmän kuin paikallinen tai piirikunnallinen liiketoiminta. Niin minuakin.

Nyt joudun kuitenkin pohtimaan tulevia valintojani. Viimeiset kymmenen vuotta olen työskennellyt it- ja asiantuntijapalvelualalla Suomessa ja Skandinaviassa, matkustellut maailmalla, auttanut kasvattamaan omaa ja asiakkaiden bisnestä, tavannut ison kirjon porukkaa tanskalaisista pankinjohtajista intialaisiin konsultteihin ja suomalaisiin hallitusammattilaisiin. Olen nauttinut suunnattomasti erilaisista näkemyksistä ja maailmankuvan avautumisesta. Ja nautin edelleen. On mahtava päästä toteuttamaan pätevien kollegoiden kanssa projekteja, joissa voi keskustella itseään fiksumpien ja kokeneempien ihmisten kanssa. On mieletäntä työskennellä porukassa, jolla on draivia kehittää asioita ja saavuttaa tuloksia.

Mutta meidänkin isällä on firma, papan ja hänen veljensä 1950-luvulla perustama putkibisnes. Ulospäin se on iso peltihalli, jossa kävin yläasteikäisenä tienaamassa rahaa ratsastustunteihin siivoamalla konttoria ja taukotiloja. Lukioikäisenä kesätöissä minut ylennettiin jo syöttämään ostolaskuja reskontraan ja laskuttamaan. Opintojen alettua hain oman alani töihin ja putkifirma jäi. Lopullisesti, kuten silloin ajattelin.

Pari vuotta sitten ounastelin jo isäni jäävän eläkkeelle, mutta hän ostikin serkkunsa yrityksestä ulos ja alkoi pyörittää firmaa yksin. Hänellä on nyt yksin vastuu liiketoiminnan menestyksestä. Ja se näyttää olevan kovaa työtä. ”Eikö tätä voitaisi tehdä vähän porukalla”, hän on monta kertaa sanonut.

Minulla on tällä hetkellä erinomainen työnantaja, joka ymmärtää, että elämäntilanteet muuttuvat ja joustoja tarvitaan. Sain sovittua, että teen nyt lokakuusta ensi kesään saakka osa-aikaista työtä. Suomeksi sanottuna minulla on pari päivää viikossa mahdollisuus palata kotopuoleen, perehtyä putkibisnekseen ja yhdessä muiden kanssa miettiä, mitä meidän perheyrityksen tulevaisuus näyttää. Kauanko iskä jaksaa? Myydäänkö firma muutaman vuoden päästä vai laitetaanko putket pakettiin ja pillit pussiin? Vai tuleeko minusta, veljestäni tai jostakusta muusta firman jatkaja? Vai alammeko satsaamaan innovaatioihin ja keksimään cleantechin saralta jotain uutta ja upeaa, jolla valloitetaan kehittyvät markkinat? (Jälkimmäinen perustuu niihin visioihin, joihin törmään töissä raportteja lukiessani jatkuvasti!)

Jo näin alkuvaiheessa on selvää, että edessä on iso sukupolvien, asintuntijapalvelu vs. konepaja -työkulttuurien ja temperamenttisten yksilöiden yhteentörmäys, joka antaa ajattelemisen aihetta puolin ja toisin. Siksi perustin tämän blogin. Ensisijaisesti omien ajatusteni purkamiseen, mutta toisaalta olen kiitollinen myös kaikista kommenteista. Tervetuloa.

Laura

P.S. Tämä on itse asiassa blogin toinen postaus. Jos katsot edellistä, huomaat, että tännekin asti eteneminen on vaatinut paljon sulattelua. 🙂