Tämä innostuksesta kertova artikkeli Hesarissa ilahdutti tänään. Se sattui sopivasti samaan päivään, kun meillä kävi reipas vientikonsultti kylässä. Äiti oli tehnyt karjalanpiirakoita (tai ei toki tehnyt vaan päällystänyt kaupan piirakat), ja me konsultin kanssa keskustelimme Venäjästä pitkään ja hartaasti. Keskustelun päätteeksi näin jo itseni Allegrossa matkalla Pietariin, ja pitkästä aikaa tuntui siltä, että voisi tästä sittenkin tulla jotakin.
”Ei tässä nyt mitään konsultteja tarvita”, muistin iskän tuhisseen pari viikkoa sitten, kun pyysin konsultin kylään.
En kuunnellut, käskin vain laittaa rastin kalenteriin.
”No sehän oli asiallinen kaveri”, hän tuumi tänään tapaamisen jälkeen, ja alkoi ideoida lisää yhteistyökumppanuuksia.
En viitsinyt sanoa mitään. Mutta mietin, että kyllä näköjään pk-yrittäjä käpertyy niin nopeasti siihen omaan pieneen arkeensa, että kaikki ei-välttämätön karisee pois. Alkuvuoden hiljaisuus urakkarintamalla on onneksi saatu hyötykäyttöön ja uudet suunnitelmat alulle. Kai tämä tästä taas. Monena viikkona kotikylässä vierailu on tuntunut vähän pakkopullalta, mutta nyt huomasin itsekin vähän innostuneeni. Enkä tähän hommaan ryhdy, ellen puhku intoa.
Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa harkita.
kolmaspolvi 