Tsemppiä konkareilta

Päivätöiden tiimellyksessä olen taas päässyt keskustelemaan pitkänlinjan yritysjohtajien kanssa. Eräällä illallisella puheeksi tuli tämä meidän pieni bisneksemme, ja konkariyrittäjät suorastaan innostuivat.
”No ei se ole kuin jotain parin millin liikevaihto”, selitin.
Olimme koko päivän keskustelleet pörssiyritysten kilpailukyvystä.
”Älä nyt vähättele, sellaisia ne perheyritykset ovat!”, miehet kannustivat.
”Miten teillä on hallitustyö järjestetty?”
”Ja entä sukupolvenvaihdos, susta tulee vielä toimitusjohtaja!”
Ja niin edelleen. Se oli tsemppaavaa. Tietenkin. Ja samalla mietin, missä mun kuuluisa positiivisuuteni on, kun mietin oman firman asioita. Näen vain liudan kehityskohteita. Vaikka toki olemme saaneet asioita kehitettyä tämänkin reilun puolen vuoden aikana.
”Meillä tuo positiivisen palautteen antaminenkin on vähän niin ja näin. Kun viimeksi soitin, iskä manasi kuinka puhelin soi niin ettei ehdi töihin syventyä. Äiti aina muistaa välillä sanoa, kuinka tyytyväisiä ne ovat kehitykseen.”
Kaikki illallispöydässä nauroivat.
”Just näin, asiakkaat vievät niin paljon aikaa, ettei töitä ehdi tekemään”, eräs johtajista hekotti.
”Sama se on ollut meilläkin. Äiti aina välillä muistaa sanoa, että kyllä isäsi on sinusta ylpeä”, eräs heistä tunnusti.
Kai se on sukupolvien välinen kuilu sitten myös palautteen antamisessa. Pois turha tunteilu ja tarvittaessa kova ääni käyttöön. Kyllä sen pelin osaan minäkin. Juuri eilen vänkäsin taas yhteisen kahvitteluhuoneen puolesta: en halua, että paja ja toimisto erotellaan. Uskon vilpittömästi, että me tarvitaan toinen toistemme ideoita.

Mutta jos nyt ajatellaan positiivisesti, se olikin lähes ainoita asioita, joista olimme iskän kanssa eri mieltä. Olen saanut AaltoPron koulutusohjelmasta hyviä työkaluja toiminnan kehittämiseen, ja olen huomaavinani, että mua kuunnellaan paremmin kuin syksyllä. Mahtavaa. Harjoitustyö pitäisi saada valmiiksi ennen viikon päästä koittavaa Nizzan-lomamatkaa, ja siihen aion laatia todella konkreettisia toimenpide-ehdotuksia, ei mitään korkealentoisia teorioita.

”Nizzahan onkin mukava paikka”, iskä totesi. ”Myö lähdetäänkin sinne vävypojan ja tilintarkastajan kanssa ensi keväänä ja mennään Monacon formulakisoihin. Sähän oot laittanu siihen mennessä firman kuntoon.”

We’ll see about that! 🙂

P.S. Mä olen ottanut tavaksi avautua firman haasteista aina tilaisuuden tullen. Moni haluaa auttaa, ja toisaalta mä en halua olla ongelmineni yksin. Niinpä taas keskustelimme erään yritysjohtajan kanssa lentokoneessa teollisuusalan yrityksen liiketoiminnan kehittämisestä. Kuuntelin hänen vinkkinsä korva tarkkana ja kirjasin ne jälkikäteen kesken olleen kirjan takasivulle.

Advertisement

Aurinkoa harmaan lasin läpi

Kevätaurinko paljasti tänään, että toimiston keittiön ikkunat pitäisi pestä. Ja keittiön tuolit myös. Asentajat käyvät öljyisissä haalareissaan keittössä kahvilla, ja kangaspäällysteiset tuolit näyttävät sen mukaisilta. Iskä harkitsi, pitäisikö miehet pyytää pysyttelemään pajan taukohuoneessa kahvilla silloin, kun haalarit ovat päällä. Minä vastustin. Ei tässä tarvita yhtään enempää kahtiajakoa. Toimiston väki ja pajan väki ovat muutenkin helposti kahden kerroksen porukkaa. Mä olen vakuuttunut, että asentajilla olisi vaikka kuinka paljon annettavaa siihen, miten työn tehoa ja laatua parannetaan, mutta ensin täytyy kuulla, mitä he ajattelevat. Ja tänään taisin keksiä keinon siihen. Saapi nähdä…

Olen ollut pois konttorilta kolmatta viikkoa ja samalla henkisesti vähän irtaantunut putkibisneksistä. Venäjä-projekti -josta mun pitäisi tehdä yliopiston kurssityö – ei nyt suoranaisesti etene jo poliittisenkaan tilanteen takia, ja päivätöissä on ollut kiireitä. En halua tehdä siellä huonoa jälkeä, vaikka se sitten vaatisikin neli- tai viisipäiväistä viikkoa (saan palkan periaatteessa kolmesta). Lisäksi kävin lomamatkalla, ja vielä hetkeä ennen lennon lähtöä sumplin Itellan ja mainostoimiston kanssa putkifirman uuden esitteen postituskampanjan. Vähän mietitytti, miten se vastaanotetaan. Kunhan ei menisi suoraan ö-mappiin, kuten mainokset monesti menevät. Putkifirman budjetissa tuhansien eurojen markkinointiponnistua on melko iso juttu. Mutta Las Palmasissa keskityin nauttimaan auringosta ja tapaksista ja unohdin kaikki työt viideksi päiväksi. Ah. Palattuani kiskoin itseni ajan tasalle ensin päivätöissä ja sen jälkeen – tänään – palasin kotikylään. Lähes vailla odotuksia.

Mutta mitä löysinkään! Kampanja oli poikinut useita kyselyitä ja tarjouspyyntöjä, ja lisäksi vanhalta yhteistyökumppanilta tullut tarjous – joka ei liittynyt kamppikseen – oli varmistamassa taas miehille töitä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Itsekin ihailin esitettä. Ehkä tätä toimialaa ei ole vielä puhkimarkkinoitu suorakamppiksin, niin se puri.

Näin tilikauden päättymisen alla selvittelin päivän aikana kirjanpitäjän kanssa projektien tulosvaikutuksia, ja viime vuoden tappio taidetaan saada käännettyä jos nyt ei supertulokseksi niin ainakin plussalle. Hienoa! Olin myös tyytyväinen siihen, kuinka sujuvasti pystyin keskustelemaan kirjanpitäjän kanssa. En kaikkia laskiksen oppeja ole sentään unohtanut, vaikka spontaanisti en muistakaan, kumpi oli oven ja kumpi ikkunan puoli.

Kun palasin iskän työhuoneeseen – olen ottanut tavakseni istua siellä, jotta kuulen kaiken tärkeän – hän ähersi edelleen tarjousten kimpussa.
”Pitäskö äitin päivittää nyt se Excel, jossa te pidätte noista tarjouksista kirjaa?”
”No juu, pitää.”
Olimme sopineet tarjousten seurannan osa-aikatöitä firmassa tekevän äitini tehtäväksi. Köpsyttelin alakerran myymälään etsimään äitiä. Myymälä oli juuri saanut uutta maalia pintaa ja muutaman uuden kalusteen. Vielä viime syksynä mietimme myymälän lakkauttamista, mutta sitten keksimme, että toimintakonseptia fiilaamalla voisimme jatkaa. Lisäksi netti ja osin jo käyttöön saatu uusi teknologia säästävät ihmisten aikaa ja toivottavasti myös pitävät varaston jatkossa kurissa. Joten sulkemisen sijaan työntekijät tarttuivat maalisutiin. Äiti oli parhaillaan puhdistamassa varaosalaatikoita, ja huikkasin hänelle Excelin läpikäymisestä.
”Joo, mutta siihen mun koneelle tuli se ilmoitus, että se ei enää aukea.”
Ai hemmetti, koneenruppanassa oli jokin Office-ohjelmiston kokeiluversio, jonka aika oli kulunut loppuun. Tunsin taas kaipuuta isoon firmaan ja sen sujuvaan it-palveluun.
”No pitää katsoa sitä. Jos käytät vaikka iskän konetta.”
Taas käytännön kanto kaskessa. Ja nyt kun tätä kirjoitan, muistan, että unohdin katsoa äitin konetta ennen lähtöäni. Hohhoijaa. Mutta isommistakin ongelmista on selvitty. Ainakin kitkutellen. Nyt pidetään nenä pinnalla.

Myymälä ainakin näytti lupaavalta. Ja aurinkokin paistoi sen ikkunoista kauniisti sisään. Joku oli kai pessyt ne.

”Tässä mitään konsultteja tarvita”

Tämä innostuksesta kertova artikkeli Hesarissa ilahdutti tänään. Se sattui sopivasti samaan päivään, kun meillä kävi reipas vientikonsultti kylässä. Äiti oli tehnyt karjalanpiirakoita (tai ei toki tehnyt vaan päällystänyt kaupan piirakat), ja me konsultin kanssa keskustelimme Venäjästä pitkään ja hartaasti. Keskustelun päätteeksi näin jo itseni Allegrossa matkalla Pietariin, ja pitkästä aikaa tuntui siltä, että voisi tästä sittenkin tulla jotakin.

”Ei tässä nyt mitään konsultteja tarvita”, muistin iskän tuhisseen pari viikkoa sitten, kun pyysin konsultin kylään.

En kuunnellut, käskin vain laittaa rastin kalenteriin.

”No sehän oli asiallinen kaveri”, hän tuumi tänään tapaamisen jälkeen, ja alkoi ideoida lisää yhteistyökumppanuuksia.

En viitsinyt sanoa mitään. Mutta mietin, että kyllä näköjään pk-yrittäjä käpertyy niin nopeasti siihen omaan pieneen arkeensa, että kaikki ei-välttämätön karisee pois. Alkuvuoden hiljaisuus urakkarintamalla on onneksi saatu hyötykäyttöön ja uudet suunnitelmat alulle. Kai tämä tästä taas. Monena viikkona kotikylässä vierailu on tuntunut vähän pakkopullalta, mutta nyt huomasin itsekin vähän innostuneeni. Enkä tähän hommaan ryhdy, ellen puhku intoa.

Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa harkita.

Uusi vuosi, epäselvät sävelet ja se lupaus

Hyvää uutta vuotta blogiin! Voisin syyttää hiljaiselosta joulukiireitä tai Huuman tekemistä, mutta oikea syy on se, että ajatukseni firman suhteen vaihtelevat viikosta ja päivästä toiseen. Lokakuussa sovin itseni kanssa, että katselen nyt meininkiä rauhassa vuodenvaihteeseen saakka. Kuvittelin kai, että saan selväksi ne kaksi tärkeintä asiaa: mitä firmassa tulee ensisijaisesti kehittää ja mitä itse haluan. No, en saanut, ja siksi kai tämä kirjoittaminen niin vakeaa onkin.

Kehityskohdista tärkein olisi saada luottopakki tai pari jakamaan työnjohdollista vastuuta. Homman nimi on se, että iskä on niin kädet savessa koko ajan, että kehitystyö jää täysin arjen jalkoihin. Mun on toki ollut helppo tehdä itsenäisesti markkinointia ja nettipuolen kehitystä, mutta pitäisi keksiä jokin keino nousta päiväksi arjen yläpuolelle, koota terävimmät päät paikalle (plus meikäläinen 🙂 ja pitää vanha kunnon strategiaworkshop.

Toisaalta yksi tulevaisuuden polttavia kysymyksiä on se, mikä rooli mulla ja mun veljellä on firmassa, ja ennen kuin se tiedetään, on hankala lyödä kehitysstrategioita lukkoon. Siitä taas pääsemmekin kysymysmerkkiin numero kaksi, eli mitä itse haluan. Kolme viime kuukautta ovat tarjonneet onnistumisia, mutta olen työskennellyt enimmäkseen mukavuusalueellani. Esimerkiksi talouskysymyksissä olen kääntynyt samantien talousvastaavamme tai tilintarkastajan pakeille. Lisäksi kaksi päivää viikossa on melko vähän perehtymiseen, varsinkin kun olen tehnyt osan töistä etäältä ja antanut päivätyöni määrätä kalenterin suunnittelun. Välillä ihan tarkoituksellakin. Pakko myöntää, että jopa keskellä organisaatiomuutoksia päivätyöni tuntuu selkeältä ja tavoitteelliselta. Tiedän, mitä pitää saada aikaan ja suurimmalta osalta myös sen, miten se tehdään. Ihmiset ovat enimmäkseen innostuneita ja heittäytyvät mielellään keskusteluihin siitä, miten asiat saataisiin rullaamaan vieläkin paremmin. Putkifirmassa tulee usein tunne, että olen kehitystoiveineni ihan yksin. Tai kehityskohdat kyllä nähdään, mutta niiden työstäminen porukalla on hankalaa, esimerkiksi juuri tuon ajanpuutteen takia.

Juuri ennen joulua meillä oli putkifirmassa koko henkilökunnalle kakkukahvit. Asentajat ja muu porukka kokoontuivat syömään täytekakkua ja vastaanottamaan joululahjansa. Lompsin paikalle, kun porukka hiljaisina ryysti kupeistaan ja lusikoi kakkua.
“Eikö täällä pidetä virallisia puheita ollenkaan”, heitin jotain sanoakseni.
“Sähän voit pitää puheet. Kerrot kuka olet ja mitä teet”, iskä sanoi.
Vilkaisin haalaripukuista työntekijäkuntaa, joista osa muisti minut pikkutytöstä tai viimeistään siitä, kun olimme ystäväni ja pikkuserkkuni kanssa käyneet yläasteella ja lukiossa tienaamassa rahaa siivoamalla hallia. Toiset taas olivat pikkuveljeni kaveripiiriä; heille olin lähinnä se isosisko, joka käski joskus pitää pienempää meteliä uima-altaalla. Ja sitten oli monta miestä, jotka tiesin korkeintaan etu- tai sukunimeltä.
“Voinhan mä jotain sanoa”, totesin. Itse asiassa olinkin odottanut luontevaa tilannetta jutella kaikkien kanssa. Siinä kakkulautanen kourassani esittelin itseni, kerroin mistä tulen ja mitä olen viime aikoina tehnyt, ja kuinka tavoitteena on varmistaa, että saamme asiakkaita ja töitä ensi vuodellekin. Iskä heitti jotakin huonoista suhdanteista, mutta minä siteerasin lehdestä lukemaani uutista euroalueen taloustilanteen kohenemisesta ja toivoin parempaa ensi vuotta. Sitten sanoin jotain tämäntapaista:
“Minähän en ymmärrä kovinkaan paljon noista töistä, mitä te teette, eilä se ole tarkoituskaan. Mutta olen varma, että teillä on ideoita tai ajatuksia siitä, miten teidän työntekoa voisi parantaa tai mitä asioita voitaisiin tehdä eri lailla. Olisi kiva jos kertoisitte, niin katsotaan, mitä voidaan tehdä. Koska kuten sanottu, te olette taas asiantuntijoita aillä puolella.”
Tuntui, että jokainen suustani pudonnut sana kuulosti helsinkiläisen konsultin puheelta, vaikka mitä yritin.
Katsoin porukkaa.
Hiljaisuus. Ihmiset tuijottivat enimmäkseen kengänkärkiään tai seiniä.
Olin ihan varma, että puolen tunnin keskustelu kenen tahansa kanssa antaisi paljon uusia ajatuksia, mutta mikähän voisi olla oikeanlainen foorumi siihen? Ei ainakaan tämä.
“No laitekannassahan on uusittavaa, ihme, että olette näinkin hyvin pärjänneet noilla vehkeillä”, sanoi iskä. Osa miehistä naurahtii ja loi ympärilleen tietäväisiä katseita. Sitten keskustelu siirtyi johonkin työmaahan ja pyhien miehitykseen.
“Mutta sen verran vielä tosta, mitä Laura on tehnyt, niin nyt ollaan tehty markkinointia ja kampanjaa ja saatu uusi nimi ja uudet nettisivut ja sieltä jo tarjouspyyntöjä, että kyllä tässä paljon on saatu aikaan”, iskä sanoi.

Kai sen voi noinkin nähdä. Iskän toive oli, että hankkisin myyntiä, joten siinä mielessä tämä on ollut ihan kohtalainen startti. Mutta kun mä haluan kehittää myös monta muuta asiaa, ja niitä on vaikea laittaa tärkeysjärjestykseen. Kaipaan ulkopuolista bollplankia ja näkemystä. Niinpä lupaukseni uudelle vuodelle on tämä: menen helmikuussa alkavalle Aalto Executive Educationin liiketoiminnan kehitys -kurssille, joka on suunnattu ”korporaatioista pk-yrityksiin siirtyville asiantuntijoille”. Käyn siis kurssin ensin, ja sen jälkeen päätän, millaisen rollin haluan putkiliiketoiminnan kehityksessä, vai viihdynkö sittenkin paremmin Helsingissä konsulttien keskellä.

Laura

P.S. Kuva ei luonnollisesti liity tekstiin mitenkään. 😉

Oletko mahdollisuus- vai uhkasuuntautunut?

Tätä olen miettinyt sen jälkeen, kun kollega antoi minulle kirjasen nimeltä Mr. Duhigg osaa muuttaa huonot tapasi (by 925 – Redisgning the workweek). Kuulemma nimeä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti (hmm…) mutta vihko antaa ajattelemista. Selvä. Lukaisin sen viime viikolla, kun lensimme miehen kanssa Lontooseen. Mr. Duhiggin jutuista olin kuullutkin jo aiemmin – ne kertoivat tapojen ja rutiinien muuttamisen vaikeudesta – mutta erityisen kiinnostava oli artikkeli Columbia Business Schoolissa tehdystä motivaatiotutkimuksesta. Siinä todettiin, että ihmiset edustavat kahdenlaista motivaatiotyyppiä. Ensimmäinen oli mahdollisuussuuntautuneisuus (promotion focus) – eli ihminen, joka on aina valmis kokeilemaan uusia asioita, inhoaa jos tilaisuus lipuu käsien välistä, on nopea jopa harkitsemattomuuteen asti ja miettii, mitä hyötyy jos toimii tietyllä tavoin. Toinen motivaatiotyyppi oli uhkasuuntautuneisuus (prevention focus), jolloin ihminen innostuu asioista vasta kun tietää niistä tarpeeksi, tykkää tutuista prosesseista ja yksityiskohdista sekä miettii, mitä menettää, jos ei toimi jollakin tavoin.

Tyypitin itseni ensimmäisen kategorian edustajaksi ja käytin seuraavat viisi minuuttia mieheni vakuuttamiseen siitä, että hän on kyllä enemmän toista kategoriaa.
”Mietipä nyt. Sä ostat kaupasta kymmenen deodoranttia, ettei ne vain lopu kesken, vaikka kylppärin kaapista loppuu tila. Ja kun löydät hyvän paidan, pitää heti hankkia viisi, että varmasti on tarpeeksi.”
”Entäs sitten? Se nyt on vaan rationaalista toimintaa”, mies tuhahti.
”Mutta ethän sä voi tietää, jos seuraavasta kaupasta löytyy vielä hienompia paitoja, ja sitten sä olet tuhlannut jo koko budjetin! Tai sitten se, että kuitit ja kaikki lippulaput pitää muistaa ottaa mukaan ja skannata kotona arkistointijärjestelmään. Hirveästi menee aikaa.”
”Mutta jos sulta hajoaa iPodin kuulokkeet, niin eikö löydykin takuukuitti nopeasti?”
”No joo, mutta en olisi ikinä valmis uhraamaan vapaa-aikaani jonkun kuitinsäilöntäprosessin takia.”

En saanut miestä täysin vakuuttuneeksi, ja kun luin artikkelia eteenpäin, kävi ilmi – kuten yleensä käy – että totuus on harvoin mustavalkoinen. Perusmotivaatiotyypin ohella toiminta arkielämässä koostuu kummastakin kategoriasta. Jostain syystä tunnen minäkin edelleen viehtymystä esimerkiksi pilkkusääntöön, vaikka muuten olenkin kurvit suoraksi ja tuloksia pöytään -ihminen.

Miten tämä liittyy mihinkään, saatat jo ihmetellä. Noh, tutkimus antoi sanat yhdelle niistä syistä, miksi minua niin kovasti on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa putkifirman asiat. Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt töitä enimmäkseen tehtävissä, jotka ovat mulle hyvin luontaisia. Niissä on vaadittu luovuutta, draivia ja innostusta. Nyt mä haluan laajentaa asioihin, jotka eivät ole olleet mulle niin luontaisia, ja löytää motivaation niistäkin. Näitä ovat vaikkapa taloudellisten tunnuslukujen ymmärtäminen ja tuotantoprosessit. Viime viikkoina olemme yhdessä firman talousvastaavan ja taloushallinnon ohjelmistotoimittajan kanssa keskustelleet mm. hinnoista, katteista ja alennusprosenteista ja muista tarkan markan aiheista (joita käydään läpi selkeästi esim. tässä blogitekstissä). Ja pakko myöntää, että joudun pinnistelemään muistaakseni, että mistäs osasista ne katteet nyt missäkin kohtaa laskettiin…

Mutta Columbian tutkijoiden mukaan kyse on asenteesta. Ja olen ihan vakuuttunut, että opin, kun vaan opettelen. Tämähän on ennen kaikkea mahdollisuus, eikö niin?

Unelmoiva intohimotyöläinen vai velvollisuudentuntonsa vanki?

Mikä on unelmasi? Päästä lomalle New Yorkiin on yksi vakiovastauksistani. 🙂

Tällä viikolla silmiini osui tämä klassikkotarina kalastajasta ja liikemiehestä:

Amerikkalainen liikemies vieraili pienessä espanjalaisessa kalastajakylässä. Kalasatamassa hän huomasi kalamiehen kiinnittämässä venettään laituriin. Kalastaja oli saanut melkoisen saaliin. Liikemies kysyi kalastajalta: “Kuinka pitkään sinulla meni tuon saaliin saamiseksi?”
Kalamies vastasi: “Muutama tunti.”
Liikemies oli ällistynyt. “Etkö sinä tajua, että voisit moninkertaistaa tulosi, jos kalastaisit koko päivän?” Kalamies ihmetteli, miksi hän sitä haluaisi – nykyinen saalis kun riitti rahoittamaan hänen ja hänen perheensä elämän.
“Mitä sinä sitten teet ajallasi?” kysyi liikemies kulmiaan nostellen.
“No, minä nukun pitkälle aamuun, leikin lasteni kanssa, soittelen kitaraa, kävelen pitkin rantoja ja istun pitkiä iltoja kavereideni kanssa viiniä siemaillen”, vastasi kalamies.
“Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä. Katsopas nyt, jos kalastaisit neljä kertaa enemmän, voisit kasvattaa omaisuuttasi niin, että voisit pian palkata alaisia kalastamaan. Siten moninkertaistaisit pian omaisuutesi. Seuraavaksi voisit muuttaa perheesi kanssa pääkaupunkiin ja johtaa yritystäsi sieltä. Voisit laajentaa toimintaasi koko maahan ja johtaa miljoonia tuottavaa kalastusyritystä.”
“Ja kauanko tähän menisi?” kysyi kalamies.
“Sellaiset 15-20 vuotta. Mutta eihän se ole aika eikä mikään imperiumin perustamisessa.”
“Mutta mitä sitten?”
“No, paras osa on vielä kuulematta. Kun olet kasvattanut liikevaihdon satoihin miljooniin, myyt koko roskan parhaiten tarjoavalle. Nettoat miljardeja! Sitten voit vetäytyä eläkkeelle, muuttaa vaikka johonkin pikkukylään, nukkua pitkälle aamuun, peuhata muksujen kanssa, soitella kitaraa, kävellä pitkin rantoja ja vaikka viettää aikaa kavereidesi kanssa viiniä siemaillen!”
“Mutta sitähän minä teen jo nyt”, sanoi kalamies.

Tarina löytyy mm. Lauri Järvilehdon blogista. Eikö herätäkin miettimään, mikä on itse kunkin oma unelma?

Unelmointia…

Viime viikolla töissä-töissä istuin avokonttorissa ja mainitsin lähellä istuville kollegoille jotakin laskentastandardeista.

”Mä en voisi ikinä tehdä sellaisten parissa töitä, olisiko vähän tylsää”, kommentoi eräs kollegoistani provokatorisesti.

”Toisin kuin nyt: me varmaan tässä toteutetaan omaa unelmaamme, kun istumme naputtamassa kuka mitäkin dokkaria, vai mitä?”, mä kuittasin ja jatkoin: ”Jos unelmaduunista puhutaan, niin oikeestihan mun pitäisi olla Intiassa pyörittämässä joogastudiota tai Amerikassa ratsutallilla!”

Muut hörähtivät, ja keskustelu tyrehtyi. Jäin kuitenkin miettimään, olisivatko ne unelmiani. Olen ollut vuosikausia hevostallilla, ja harrastuksena se oli loistava. Mutta en ole koskaan halunnut omaa pollea – se vie yksinkertaisesti liikaa rahaa ja aikaa, ja olen jäädyttänyt tarpeeksi monta kertaa varpaani raviradan varikolla. Eikä joogatakaan jaksa joka päivä, ainakaan tuntikausia. Sitä paitsi niin ihana maa kuin Intia onkin, onhan se kaamean sekasortoinen. Ja jos harrastuksesta tekee työn, miten enää rentoutuu?

Mikä sitten ajaa minua testaamaan perheyrittäjän elämää? Velvollisuudentunto vanhimpana lapsena? Varmaankin. Eipä tarvitse kuunnell syytöksiä, kuinka ”olisihan tuossa ollut yritys, mutta ketään teistä ei näköjään kiinnostanut”. Toisaalta olen pyöritellyt asiaa niin monta vuotta päässäni, että jonkinlaisesta unelmastakin voisi ehkä puhua. En kuitenkaan ole saanut asiaa ratkaistua, ja rehellisesti sanottuna nyt parin kuukauden jälkeen olen moneen otteeseen miettinyt valintaani. Voisin ihan hyvin tavoitella lisähaasteita päivätyössäni ja elää tasaisen mukavaa kuukausipalkkalaisen elämää. Ja mulla on hyvä työ. Miksi se ei tunnu riittävän?

…vai upshiftausta?

Toisen näkökulman aiheeseen sain, kun ystäväni Teea lähetti minulle pari päivää sitten Taloussanomien artikkelin, jossa puhuttiin intohimotyöläisten ajasta ja upshiftaamisesta.

Vastedes uuden sukupolven intohimotyöläiset päätyvät monen yhtäaikaisen homman tekemiseen ihan huvikseen.

”Intohimoduunarit tekevät mitä mieleen tulee. Työnkuva voi olla kaksinainen: toinen jalka vakavassa toimistotyössä, toinen sitten siinä omassa intohimossa, oli se sitten puutarhanhoito tai vaikka virkkaus”, kertoo Finpron tulevaisuustutkija Elina Hiltunen.

Joo-o, tosin toistaiseksi tämä putkisäätö ei ole kyllä ladannut akkuja vaan pikemminkin kärventänyt piuhoja…

”Täysin eri alan homman kieltäminen ei ole työnantajalta fiksua. Päinvastoin, innostava ja epätavallinen sivutyö voi antaa uusia ideoita päätyönkin tekemiseen.”

Tästä olen samaa mieltä. Myyntikatteet, henkilöstöasiat tai aiemminkin jo mainitun it-ympäristön kiroil…kehittäminen eivät ole ikinä olleet vastuualueitani, mutta nytpä pääsen loikkaamaan tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ottamaan kantaa niihinkin. Osaaminen kasvaa. Tai ainakin ongelmat jalostavat luonnetta.

Tulin siihen lopputulokseen, että valintani ovat osin velvollisuudentunnetta ja osin uteliaisuutta sekä halua kehittää itseään ja  liiketoimintaa. Ja kuorrutteena kakun päällä on tietenkin unelma siitä, että tästä voisi ajan mittaan tulla jotakin isompaa.

Eilen olin miehen ja kavereiden kanssa täällä Helsingissä Kuja-kortteliravintolassa syömässä (suosittelen, kiva paikka!), ja kun pojat jatkoivat matkaa baareihin, mä kävelin kotiin.

Hakaniemen torin kohdalla alkoivat kumista ilotulituksen äänet, joten kävelin rantaan katsomaan. Raketteja ammuttiin Oopperatalolta, jossa oli käynnissä menestyneitä kasvuyrittäjiä juhlistava palkintogaala. Joskus aiemmin olen ollut vastaavanalaisessa tapahtumassa. Muistan hyvin juhlavan tunnelman, iltapuvut ja smokit, viileän samppanjan, upeat kukkalaitteet; voittajien tuuletuksen ja alemmille palkintosijoille jääneiden kohteliaat yritykset peittää pettymystään. Menestyjiä silti joka ikinen. Loiston keskellä olen ehkä ollut vähän kateellinenkin: olisiko minunkin pitänyt uskaltaa tehdä jotain omaa?

Samalla olen ymmärtänyt, että nämä juhlat ovat vain promillen murto-osa yrittäjyyttä. Menestyksen pohja muurataan ihan muualla – farkuissa tai haalareissa, oikuttelevien nettiyhteyksien, henkilöstön pulmien, vaativien asiakkaiden ja yömyöhään palavien toimiston valojen äärellä.

Ja vaikka rannassa ilotulitusta katsellessani tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi, jollain tavalla tunsin kuitenkin olevani paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin.

***

(Tarinan sentimentaalisesta lopusta huolimatta haluan ilmoittaa, että putkifirmalle suunnittelemani kohdistettu mainoskampanja on jo tuottanut useamman varteenotettavan tarjouspyynnön, että kyllä tässä kädet savessa hommia painetaan, eikä vain haaveilla! ;))

Uusia työkaluja

Olen junassa matkalla Helsinkiin, ja haluan jakaa tämän iloisen päivän kanssanne: Koulutus meni hienosti. Ja ensimmäinen asentajien uusista työkaluistakin on jo hankittu!

Nyt pitää vain säilyttää vääntö ja pitää huolta, että noin 1970-luvulta uskollisesti palvelleet toimitusmääräyslomakkeet siirtyvät historiaan ja mobiilityö ottaa vallan. Onneksi moni työntekijöistä on samaa mieltä. Kaksinkertainen paperilla tapahtuva raportointi on so last season. Monta muutakin kehityskohdetta saimme tänään alulle. Porukassa on paljon hienoja käytännön jalostamia ideoita ja toiveita, mutta heillä ei ehkä ole ollut mahdollisuutta tai kanttia runnoa niitä läpi toteutukseen asti. Tänään oli hauska nähdä, että koko hallinnon ja myynnin porukka iskää myöten saatiin yhteiseen tilaan keskustelemaan, ja päätöksiä myös syntyi ja vastuita jaettiin. Soitin vielä äsken veljelleni ja kehuin, kuinka hienolla asenteella hän suhtautui uuden järjestelmän käyttöön ja implementointiin myös asennuspuolella.

Ja langaton nettikin toimi moitteetta. Kohta varmaan herään…

Henkilökuntaaa!!! Eiku…

Kävin viime keskiviikkona työmatkalla Tukholmassa, ja koneessa Kauppalehteä selaillessani osui silmiini alla oleva kuva. Juttu kertoi Aalto-yliopiston Liiketoiminnan kehitys -koulutuksesta, joka on suunnattu isoista firmoista pienempiin yrityksiin siirtyville. Aika hyviä pointteja myös omalle kohdalleni.

Esimerkiksi nyt kohta 6. Tästä ei ole kauankaan, kun kyllästyin putkifirman pätkivään nettiin ja työnteon sijaan kulutin puolet päivästä puhelinoperaattorin puhelinjonossa ja lopulta keskusteluissa asiakaspalvelijan kanssa. Keskustelun lopputulos oli, että kaiken pitäisi toimia, ja jos ei toimi, vika on ainakin jossain muualla kukn operaattorin tuottamassa palvelussa tai operaattorin toimittamissa laitteissa. Tietenkin! Asiakkaan vastuu. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että langaton verkko ei ulotu yläkerran toimistohuoneisiin asti, joten nököttäessäni koneeni kanssa iskän toimistossa joudun käyttämään langallista nettiä. Hyvä on, unohdetaan wlan. Lounastunnilla hain sähköliikkeestä itselleni ikioman nettipiuhan, mutta kun olin kiinnittämässä sitä seinään kävikin ilmi, että kotelossa on toki reiät kahdelle nettipiuhalle, mutta toisen sisällä ei ole mitään. No voi helvata!

Samana iltapäivänä kysyin sähkömiestä asentamaan toisen linjan, mutta koska tuotannossa on kiire, häntä tarvitaan nyt muualla. Siispä lainaan edelleen huoneen ainoaa piuhaa iskän läppäriltä ja havahdun silloin tällöin iskän kiroiluun, kun sähköpostit eivät kulje. ”No ei ne mene, kun mulla on taas tää sun nettipiuha!” muistutan. Rasittavaa, mutta jospa sähkömies pian ehtisi hoitaa tilanteen. Tai sitten mun on mentävä neukkariin oman piuhan päähän, mutta yksin ja erillään istuminen on melkein kuin istuisi kotona Helsingissä, joten koitan sitkistellä. Ja nautin niistä päivätyöni hetkistä, kun ongelmien koittaessa voin vain viedä koneen IT-osastolle ja saan tunnin päästä tekstarin, jossa kerrotaan, että kaikki on korjattu ja koneen voi noutaa.

Huomenna meillä on erään it-järjestelmän käyttöönottoon liittyvä koulutus, ja olipa vaikeaa kerätä porukkaa kokoon, kun kukaan ei käytä sähköistä kalenteria. Kun tarkemmin mietin, en ole ikinä ollut yrityksessä, joka ei käytä sähköistä kalenteria! Tuli siinä sumpliessani mieleen, miten työlästä mahtoi ennen olla, kun kaikki piti soitella läpi puhelimella. Vai faksilla? Vai kirjekyyhkyjen avullako viestittiin?! 🙂

Niinpä huomenna on jo puoli voittoa, jos kaikki ovat paikalla koulutuksessa. Ja jos kouluttaja muistaa ottaa projektorin mukaan, sillä sellaistahan meillä ei myöskään ole. Itse asiassa kouluttajan viimeinen kysymys oli ”onhan teillä netti”, ja minä vakuutin, että tottahan toki. Fingers crossed! 🙂

Helikopteriperspektiivi

Tällä viikolla on taas ”töissä-töissä” (siis päivätyössäni, joka on työtä ilman minkäänlaista omistussuhdetta; aivan kuten ”kotona-kotona” on lapsuudenkodissa) ollut suunnattoman mielenkiintoista. Vedän muuan projektia, johon kuuluu pörssiyritysten johtajien ja muiden elinkeinoelämän vaikuttajien tapaamista, ja tämän viikon rytmi on ollut seuraava: maanantaina näitä tapaamisia, tiistaina kädet savessa putkifirmassa, keskiviikkona ja torstaina taas näitä sivistyneitä keskusteluja. Ja perjantaina työpuheluihin vastailua ja putkifirman webbisivuprojektin viimeistelyä kotona keittiönpöydän ääressä. Eli toisina päivinä on käyttöä jakkupuvulle ja Kate Spaden silkkipuserolle, kohteliaille käytöstavoille ja konditionaalille. Toisina päivinä riittää t-paita ja hieman suoraviivaisempi kommunikaatio.

”Tämä on kyllä niin äärestä laitaan, että et uskokaan”, naurahdin yhdelle työpaikkani johtajista, kun olimme taas päättäneet yhden keskustelun ja hallitusvaikuttaja oli hyvästelty. Jatkoin:

”Eilen istuin kotopuolessa hallinnurkassa ihmettelemässä mig-, tig- ja puikkohitsauksen eroja, ja tänään taas keskusteltiin isoista jutuista, niin kuin nyt näistä globaaleista megatrendeistä ja hallitustyöskentelyn eroista eri omistuspohjaisissa yhtiöissä.”

”No, tämä on hyvää kokemusta sulle. Johtaja tarvitsee myös sitä helikopteriperspektiiviä”, sanoi tämä kokenut kollegani hyväntuulisesti.

Toden totta. Tosin koen itseni lähinnä konsultiksi, joka yrittää saada kasaan mahdollisimman monia näkökulmia, jotta ymmärtäisin, mihin on tärkeää keskittyä.

Toissa viikolla kävin  tapaamassa putkifirman isoa asiakasta. Aiemmin en tiennyt edes, mihin tarkoitukseen he ostavat, mutta nyt tiedän, ja lisäksi ymmärrän, mitä parannuksia olisi hyvä tehdä, jotta he olisivat entistä tyytyväisempiä. Taisipa asiakas asettaa eteeni jopa yhden kultajyväsen, johon on meidän iskän kanssa on syytä paneutua tarkemmin.

Kokemus oli tosi hyödyllinen, ja koitankin saada sovittua lisää asiakastapaamisia. Olen vielä toistaiseksi sopivan pihalla asioista, jotta voin sanoa heille ”kerro mitä ajattelet yhteistyöstänne”. (Vai pitäisikö sanoa ’yhteistyöstämme’? En osaa päättää!)  Koska en ole toimialan asiantuntija, minun on helppo kysyä yksinkertaisiakin kysymyksiä ja saada rehellisiä vastauksia. Nämä asiakkaiden näkemykset taas antavat sopivasti selkänojaa viedä läpi muutoksia. Asiakkaitakaan tuskin häiritsee se, että kerromme välittävämme heidän mielipiteistään – päinvastoin. Ja lisätään nyt vielä se juttu, että yksi meikäläisen elämän driving forceista on uteliaisuus, jota tässä pääsee toteuttamaan. Joskus joku –  hmm, itse asiassa aika moni – on kommentoinut, että kaikkeen ei tarvitse nokkaansa tunkea. Mutta olen myös kuullut Risto Siilasmaan kertovan, kuinka hän haluaa hallitukseensa uteliaita ihmisiä. Joten ei se niin paha juttu ole!

Tässä siis ollaan nyt ihan win-win-asemissa! 🙂

”Varm i kläderna”

Pari viikkoa sitten olin putkifirmassa käymässä samana päivänä kuin ruotsalainen tavarantoimittaja, jonka kanssa yritys on tehnyt yhteistyötä jo pitkään. Muistin hänet edelliskerralta noin viidentoista vuoden takaa, kun hän ja pari saksalaista bisnestuttua olivat saunomassa mökillämme, ja iskä oli värvännyt minut mukaan tulkin ja tarjoilijan rooliin. Tälläkin kertaa pääsin toimimaan tulkkina. Sivumennen sanoen, en voi kuin hämmästellä ja vähän ihaillakin, kuinka sadan englannin sanan repertuaarilla operoivat ihmiset ovat onnistuneet vuosikausia hieromaan kauppaa keskenään ja myymään saksalaista teknologiaa Venäjälle tai parhaassa tapauksessa takaisin Saksaan!

Päivän päätteeksi ruotsalainen heitti mut autollaan rautatieasemalle. Juttelimme yrityksestä, ja hän totesi, että ”isäsi on varmasti tyytyväinen, kun autat”.  Hän kehui mulle kovasti isäni ammattitaitoa teknisellä puolella mutta myönsi, että tekemistä varmasti riittää.

”Men innan du börjar, måste du bli varm i kläderna.”

Eli ennen kuin aloitat, on hyvä totutella uusiin saappaisiin. Tai ”lämmetä vaatteiden sisällä”, kuten se ruotsiksi ilmaistaan. Se neuvo tuntui erityisen osuvalta kauniina mutta hyytävän koleana syyspäivänä. Asemalla heilutin hyvästiksi ja juoksin suoraan laiturille Helsingin-junaan. En edes ehtinyt ostaa lippua. Nousin ravintolavaunuun, palkitsin itseni Happy Joella ja tungin perjantaitäydelle plyysisohvalle. Näpäytin iPhonen auki ja aloin käydä läpi päivätyöni meilejä, mutta homma keskeytyi, kun vieressäni istunut keski-ikäinen mies alkoi jutella. Kävi ilmi, että hän oli hämäläinen tilintarkastaja, ja pian huomasinkin kuuntelevani ihan kiinnostuneena hänen näkemyksiään yrittäjien taloushallinnon osaamisesta ja HTM-tilintarkastajien asemasta. Kuluu se matka näinkin, ajattelin.

Tilintarkastajan toisella puolella istui joukko pohjoiskarjalaisia parikymppisiä poikia huppareissaan. Eräs heistä puuttui keskusteluumme ja ihmetteli, miksi jaksoimme jauhaa talousasioista. Hän kehui rakentaneensa ja myyneensä jo kaksi taloa. Ja vaikka voitto ei ollut ollutkaan kummoinen, rakentaminen oli sentään ”oikeita töitä”.

”Mutta sitä mie en tajua, miksi pitäisi opetella jotain liiketaloutta? Mie osaan rakentaa, ja eikö se riitä rakennusfirmaan? Voin mie maksaa kirjanpitäjälle, että pitää kuitit tallessa”, poika kommentoi ja tuijotti minua silmin,  jotka kavalsivat, että virvokkeita oli nautittu Joensuusta asti. ”Ja jos mie tarviin tollasta lakimiestä, mie soitan siulle”, hän totesi minulle. ”Etkö sie oo joku lakimies? Anna numero!”

Tilintarkastaja purskahti nauramaan. Muakin nauratti, sillä hetken tunsin itseni puumanaiseksi. Koitin ohjata keskustelun takaisin asialliselle raiteelle.

”En mä ole lakimies. Mulla on kauppatieteiden koulutus, mutta ei se sitä tarkoita, että osaisin kaiken, mitä tarvitsisi tietää esimerkiksi veroista tai sopimuksista tai laskennasta. En todellakaan. Mutta ainakin mulla on käsitys siitä, mitä mä en osaa, ja niihin asioihin mä voin sitten pyytää ammattilaisen apuun.”

Poika kuunteli mutta ei vaikuttanut vakuuttuneelta. Keskustelimme vielä hetken rakennusyrittäjän elämästä, kunnes juna rullasi Helsingin ratapihalle. Keräsin kamppeeni ja kiitin matkaseuraani.

Kävellessäni keltaisten lehtien täplittämän puiston läpi kotiin mietin päivän aikana käymiäni keskusteluita. Pohdin putkibisnestä ja sitä, mitä tiedän osaavani (kuten markkinointia ja asiakaspalvelua) ja mitä osaan, vaikken sitä tiedostakaan. Mietin myös asioita, joita tiedän, etten osaa (kuten talonrakentamista tai arvonlisäverotusta) ja sitä, kuinka paljon on vielä ihan hämärän peitossa. Siis firmaan vaikuttavia asioita, joista mulla ei ole aavistustakaan. Mitä suurempi tiedon valtameri, sitä pidempi tietämättömyyden rantaviiva, sanotaan. Ja sitten lopulta mietin, olenko vähän liian akateeminen näin käytännölliseen hommaan? Ajattelenko liikaa sen sijaan että vain tekisin? Vai onko mun roolini olla juuri se, joka miettii tulevaisuutta vähän korkeammalla tasolla ja jättää ne tarjousdokumentit ja työmaapiirustukset suosiolla muille? Kuinka paljon käytäntöä pitää ymmärtää, että asioita voi kehittää?

Olin sen perjantain aikana oppinut taas uutta tuon organisaatioin toiminnasta, asiakkaista, kumppaneista (ainakin yhdestä!) ja esimerkiksi tulevaisuuden energiantuotannon trendeistä. Lisäksi olin oivaltanut paljon pieniä asioita, kuten sen, että ”anturi” on ruotsiksi ”givare”,  ja että ulkomaankauppaa voi käydä myös huonolla englannilla ja elekielellä, vaikka se teoriassa tuntuu mahdottomalta.

Nämä asiat kaiversivat minua koko seuraavan viikon, kun painoin töitä asiantuntijaorganisaatiossamme, mutta enimmäkseen mukavuusalueellani. Viikonloppuna sienimetsässä oli aikaa rauhoittua ja keskustella toisella alalla työskentelevien ystävieni kanssa mm. organisaatiopsykologiasta ja NLP:stä. Tulin siihen tulokseen, että mun pitää nyt taistella luontaista kärsimättömyyttäni vastaan ja koittaa oppia lisää putkibisneksen logiikasta, ennen kuin menen esittelemään ehdottomia näkemyksiäni siitä, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. Mä haluan kuunnella ihmisiä. Ja haluan myös kertoa heille, että heitä on kuunneltu.

Eli tästä eteenpäin satsaan myynnin kehittämiseen, jotta saamme tilauskirjat täyteen. Se on – kuten edellispostauksen kiivaasta sananvaihdosta ehkä muistat! – prioriteetti numero yksi. Samalla opettelen tuntemaan vielä paremmin ihmisiä ja toimintaa. Haastattelen asiakkaita ja kumppaneita. Koitan ymmärtää, mikä – palkan lisäksi – motivoi asentajia. Annan itselleni aikaa tämän vuoden loppuun.

Silloin mun pitäisi jo pystyä ehdottamaan oikeita kehityskohteitaolla. Eli olla vähän enemmän ”varm i kläderna”. Talvipakkasesta huolimatta. 🙂 Eller hur?