Luin tänään uudesta ja läpinäkyvästä ”avokeittiömallin” yritystoiminnasta kertovan jutun ja totesin, että voisinhan mäkin olla avoimempi. Ehkä saan samanmielisiltä neuvoja tai kannustusta. (Tai ehkä luettuani viimeisimmän Bridget Jones -kirjan tykkään ilmaista itseäni vaihteeksi päiväkirjamuodossa.) Tämä maanantai onkin siihen hyvä päivä, sillä pitkästä aikaa vietin päivän putkibisneksen parissa. Päivätyö on taas vienyt suurimman osan energiasta.
8.10. Istun junassa. Kuukauden käytössäni ollut vuoden 1991 Nissan Primera on taas kaputt, mutta ei se mitään. Ehdinpähän lukea ja vastailla päivätöiden meiliin matkalla kotikylään. Käyn ravintolavaunussa ostamassa vesipullon. Vältän houkutuksen ostaa kahvia, koska sitä tulee muutenkn juotua kuppikaupalla. Päivätyössä sitä saa automaatista jatkuvasti, joten putkifirmassa on ollut totuttelemista siihen, että on olemassa kahvitaukoajat aamulla ja lounaan jälkeen.
9.10 Rautatieasemalla. Normaalisti pummaan kyydin konttorille veljeltäni tai joltain muulta unohtunutta tavaraa tukusta hakevalta työmieheltä. (Mikä on hienoisessa ristiriidassa sen kanssa, että tuottamatonta autoilua eestaas pitäisi mielestäni vähentää. Mutta ehkö mulla on oma auto käytössä siihen mennessä, kun prosessi saadaan oikeasti tehokkaaksi.) Tällä kertaa firman minibussi on ollut yhteistyökumppanin Venäjän-liikematkalla lainassa, ja olen luvannut ajaa sen asemalta hallille. Ensin heitän kumppanifirman myyntijohtajan kotiin. Hyödynnän tilaisuuden haastattelemalla häntä siitä, mihin hän kehittäisi yhtiömme liiketoimintaa. Olemme melko samoilla linjoilla. Lisää vaan palvelua ja asiakasymmärrystä sekä innovaatioita. Firma nousuun! Suomi nousuun! Lähden ajamaan kotikylää kohti niin ajatuksissani, että eksyn kiertotielle. No, onneksi tehottomasta autoilusta ei saa sanktioita. Vielä.
9.45 Putkifirmassa. Morjestan ihmisiä ja kipuan iskän työhuoneeseen. Aion hakea kahvia, mutta hairahdun avaamaan päivätyön meilit. Täällähän on sammuttamista vaativa tulipalo. Lähetän parit ohjeet ja huomaan, että putkimiesten kahvitunti on jo ohi. Keittiöön on kuitenkin jätetty pannu kuumaksi. Ihanaa. Ehkä joku on ajatellut minua. Teen voileivänkin.
10.00 Iskä marssii paikalle: ”Olikos sulla jotain mitä piti katsoa yhdessä. Mun pitää lähteä laskemaan tarjousta sitten.” Olihan meillä, nimittäin luvut tulevien vuosien kehityssuunnitelmaan. (Olen hyvilläni siitä, että iskä kysyi asiaa. Vielä talvella pidin palopuhetta aiheesta ”ei ole mitään järkeä, että kun otan päivän vapaaksi ja tulen tänne, niin sä olet koko päivän poissa”.)
”Mistäs tässä mitään kehitystä tietää. Kannattaako Suomessa edes kolmen vuoden päästä tehdä mitään!”, iskä toteaa.
”Kukaan ei voi tietää, mihin kehitys menee, mutta aina pitää olla suunnitelma”, siteeraan erästä kuulemaan pörssiyritysjohtajaa.
Keskustelemme aiheen läpi ja lupaan lopulta laatia ensimmäisen version.
10.15 Veljeni kävelee huoneeseen.
”Soittiko se aluelehden mainostyyppi sulle?”
”Ei.”
”Se soitti just jostain mainostilasta ja mä sanoin, että sä vastaat siitä.”
”Ai vastaan vai.”
10.20. Mainostyyppi soittaa. Kai minä sitten vastaan asiasta. Onneksi se hoitunee pienellä vaivalla. Rustaan pari korulausetta ja olen tyytyväinen, että lehti hoitaa taiton. Sellaista se on täällä maalla, kun harvalla on mainostoimisto tai hyrrää InDesign.
10.25 Haen vielä kupin kahvia. Huomaan kellosta, että päivätyön tiimipalaveri alkaa kohta. Kaipaan kollegoiden seuraa. Soitan puhelinkonferenssiin ja kuuntelen sitä hoidellen samalla putkibisneksen meilejä. Kollega on ollut Kiinassa seminaarissa ja kertoo kasvuyrityksistä. Tunnen olevani valovuoden etäisyydellä siitä maailmasta, vaikka olenkin vain puhelinlinjan toisessa päässä – ja toissa vuonna ollut ihan samassa seminaarissa Intiassa.
11.30 Nyt en kyllä enää hae kahvia. Kiina-seminaarista on tullut mieleeni, että pitää hoitaa päivätöiden puolella eräs Ruotsin-seminaariasia kuntoon. Laitan ehdotuksen muutamalle ruotsalaispartnerille ja saan onneksi nopean vastauksen. Homma etenee, kuittaan projektivastaavalle.
11.32 Äiti (joka on putkifirmassa osa-aikaisella) tulee kertomaan, että on sopinut lounastreffit kummitädin kanssa, joka on töissä toisessa sukumme pikkufirmassa. Selvä. Aloittelen Exceliä mutta tajuan, että ennen laskutoimituksia mun on luettava kehityssuunnitelma vielä kertaalleen läpi. Tai ehkä soitankin tilintarkastajallemme ja kysyn, mitä mieltä hän on kehityssuunnitelman osa-alueista. Tilintarkastaja ei vastaa.
11.45 Avattuani Wordin muistan, että mun piti editoida eräs päivätöihin liittyvä dokumentaatio loppuun. Editoin. Samalla vähän ihastelen muutamia mielestäni nokkelia sanankäänteitä. Toivon, että lukijat arvostavat niitä. Hion pilkutuksen kohdilleen. Rakastan tätä vaihetta, kun kaikki on melkein valmista. Enää vain pientä hienosäätöä. Näen jo, kuinka hienolta setti näyttää taitettuna.
12.05 Nyt vihdoin Excelin kimppuun!
12.10 Tilintarkastaja soittaa. Ilahdun.
”Moi! Soitin joo. Onko sulla kiire vai ehditkö ottaa kantaa mun investointisuunnitelma-ajatuksiin? Että miten mun nyt kannattaisi se tehdä?”
”Tässä yritän pöytää raivata lomiksi.”
”Lomiksi! Toukokuussa!! Kyllä mä olenkin kuullut, että tilintarkastajan ammattiin houkuttavat pitkät lomat.”
”Ei vaan se, ettei mua huolittu muualle töihin. Vähän toivoisin, että sä oisit headhuntannut mut”, hän vitsailee.
”Kyllä mä voin sut headuntata vaikka minne, mut ehditäänkö katsoo vähän sen dokkarin sisältöä, mistä viimeksi puhuttiin.”
Keskustelemme hetken ja olemme näköjään asioista samaa mieltä. Nyt jatkan töitä.
12.30 Kurvaamme äitin autolla kylille lounaalle. Kerron äitille ja kummitätille, että olemme miehen kanssa menossa heinäkuussa Berliiniin. Sitten alamme puhua suvun asioista, ja ajaudun kiivaaseen keskustelumoodiin. Kuin huomaamatta vedän aterian päätteeksi kupin kahvia ja puolikkaan raparperipiirakan. Palaamme hallille.
13.15 Asentajat kolistelevat kahvilla. Excelöinti jatkuu. Selvittelen särmärin hintaa ja ajokaluston uusimistarvetta. Välissä lähetän mainosaineiston aluelehteen ja toivon, että resoluutio on riittävä. Montakohan tuhatta mainosaineistoa keskimääräinen markkinointi-ihminen ehtii urallaan lähettää? Tai montako roll-uppia pystyttää? Vaikka on kuinka edennyt organisaatioissa ylös ja sivulle, niin ne eivät lopu koskaan.
14.05 Kahvihuone on hiljentynyt. Pitäiskö hakea kahvia ennen kuin se kaadetaan viemäristä alas? Ensin menen kuitenkin selvittämään talousvastaavalta, paljonko yhden asentajan palkkaaminen maksaa firmalle vuodessa. Myymälän työntekijä huikkaa kaatavansa kahvit pois. ”Älä vielä!”, hihkun ja käännyn sitten taloushallinnon puoleen.
”Mites muuten menee, joko sieltä Itä-Suomesta maksettiin lasku?” Firma sai keväällä ison tilauksen, ja tuotteesta on potti sopimussyistä viivastyneitä saatavia, jotka on vihdoin viime viikolla on saatu laskutettua.
”Ei ole vielä rahoja näkynyt. Mutta eräpäivä oli tänään.”
Ois kyllä kiva saada itsekin palkkaa joskus. Mutta kassan rahat on varmuuden vuoksi käytetty ensin työntekijöiden palkkoihin ja ostolaskuihin.
”Soita sinne taloushallintoon huomenna jos rahoja ei näy. Se lasku on voinut vaan jäädä jonkun pomon taakse pyörimään, niin voivat laittaa muistutuksen. Itsellekin käy sitä”, sanon ja muistelen omatunnon pistoissa päivätyöni meiliin sataneita Basware-ilmoituksia, jotka olen huoletta deletoinut ajatuksella ”katson kohta”.
Taloushallintovastaava kirjoittaa merkinnän kalenteriinsa ja näyttää huolestuneelta.
14.15 Kahvimuki kädessä palaan työpisteelle. Excel alkaa näyttää pätevältä. Luen ajatuksella kehityssuunnitelman ja täytän Excelin loppuun. Avaan päivätyön meilin, ja veljeni astuu huoneeseen. ”Mitä sä täällä teet vaikkei iskääkään ole?”. Esittelen hänelle kehitysideoitani.
Sattuipa hyvin, että pääsin harjoittelemaan tätä suullisesti. Olen sitä mieltä, että jos ajatus on kirkas, sen ilmaisemisessa yksinkertaisesti ei pitäisi olla mitään vaikeaa. Jos taas sitä on vaikea selittää, idea ei kenties ole kristallisoitunut. Veljeni nyökkää. Lähetän hänelle meiliin kehityssuunnitelman.
14.30 Veljeni palaa huoneseen ja sanoo lukeneensa suunnitelman. ”Vaikuttaa hyvältä.” Mainiota.
15.30 Päätän kävellä porukoille näyttämään laskelmia iskälle ennen kuin lähetän ne tilintarkastajalle. Aurinko paistaa. Mietin, että firmallahan menee kuitenkin ihan mukavasti, vaikka ratkottavia ongelmia riittää. Kenties talousihmiset vain ovat luonteeltaan riskitietoisia huolehtijoita. Mietin perheenjäsenteni luonteenpiirteitä, itseni mukaan lukien. Kenties on ihan hyvä, että jollain ulkopuolisella on riskitietoisuutta.
15.35 Perkule! Kesken kävelyn muistan, että unohdin ottaa kahvinkeittimen pois päältä. Vai oisko joku muu ottanut..?
15.36 Soitan hallille. Talousvastaava lupaa huolehtia myös kahvinkeittimen. Hyvä.
15.45 Porukoilla. Iskä tutkii suunnitelmia ja nyökkää. ”Sitten vaan mietitään, millä tuo kaikki rahoitetaan”, kommentoin.
16.30 Haemme mummun arkkupakastimesta pakastemarjoja Helsinkiin vietäväksi. Olen myös saalistanut kolme pakastepussillista tuoreita raparpereita äitin kasvimaalta. Äiti heittää minut junalle. Matkalla ihmettelen, kuinka saisin iskän ymmärtämään, että seuraajakysymystä pitää alkaa miettiä. Etenkin, kun seuraaja tuskin tulee omasta perheestä.
18.30 Ronttaan pakastemarjoja ja raparperejä läpi helteisen Helsingin keskustan. Spotify soittaa korvaani Demis Roussoksen Forever and everiä (Kaikista maailman biiseistä!) ja mies tekstaa, mutta en nyssäköiltäni pysty tarttumaan puhelimeeni. Mietin sitä, mitä oikeastaan investointisuunnitelmilla tavoittelemme. Miten paljon niissä on realismia ja miten paljon toiveita? Onnistunko pelkässä hallituksen jäsenen roolissa ja siinä, jossa ideoidaan, käynnistetään ja seurataan hankkeita, mutta annetaan alan ammattilaisten tehdä työt?
Aika näyttää. Mutta tänä iltana teen raparperikiisseliä ja nautin siitä, että ainakin olen oppinut jotain. Osa tekemästäni työstä on jo kantanut hedelmää ja lisäksi kehityssuunnitelma on tekeillä. Onhan se hyvä startti.
Sitä paitsi join vain neljä kuppia kahvia.
kolmaspolvi 